Laillista maaorjuutta nykysuomessa.

Seurasin hyvin ristiriitaisin tunnelmin eduskunnan 100 v. juhlaistunnon puheiden katteettomien korulauseiden vyöryä, enkä voinut olla vertaamatta sitä siihen todellisuuteen,  joka on tänäänkin totta kymmenille, ellei jopa sadoille tuhansille suurten kaupunkiemme vuokratonteilla asuville.

Kaupungin tonttivuokralainen saadaan Suomessa laillisesti pakottaa raskaampiin taloudellisiin velvoitteisiin ja huonompaan oikeusturvaan, kuin maaorjat 1500 luvulla tai torpparit sata vuotta sitten.

Vein juuri postiin kaupungin vaatiman asuntotontin vuokralaisen ”tahdonilmaisulomakkeen”, jotta kotitonttimme vuokrasopimusta voidaan jatkaa seuraavat 50 vuotta.  Tunnelmani oli jäätymisrajan alapuolella.  Onkohan olemassa mitään muuta ”länsimaista tasa-arvodemokratiaa”, jossa tällainen on mahdollista.  Täysin laillisesti.  Evakkotie tuhansille asiansa moitteetta hoitaneille tavallisille veronmaksajille rauhan aikana poliittisin päätöksin. 

Riisto pahempaa kuin torppariaikana yli 100 vuotta sitten.

Sain valita kotikaupunkini vaatiman ”tahdonilmaisuni” kahdesta vaihtoehdosta, joko ilmoitan parin viikon kuluessa kirjeeni saamisesta ”tahtoni”, että maksan kotini alla olevasta 699 neliön maapalasta 1.5.2018 alkaen pelkkää vuokraa, kiinteistöveroa ja vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella olevia muita kiinteitä tonttikuluja kaupungille noin 400 euroa kuukaudessa, tai tonttini on ensi keväänä oltava tyhjä, kuoppa täytetty, taloni purettu ja viety  kustannuksellani kaupungin kaatopaikalle, siellä vaaditulla sekajätteen tonnihinnalla, noin 200 € tonni + kuljetus, purkutyö- ja maansiirtokustannus. Arviolta ehkä 100-200 000 € kustannus rahoilla, joita minulla ei ole.

  

Tietysti on vaihtoehto, minun on myytävä kotini nyt pikaisesti nuo edellämainitut muut reunaehdot sisältävänä, eli perämetsässä sijaitsevaa aaltopeltihallia halvemmalla neliöhinnalla.   Siis tehdä todella huonot ja vastentahtoiset kaupat, myydä kotimme alle puolella siihen sijoittamistamme kunnostuskuluista tai menettää koko omaisuutemme.   Tai allekirjoittaa nyt välittömästi ”tahdonilmaisuni” sitä seuraavaan kohtuuttomaan velkaorjuuteen.  Lopuksi elämääni.  Jos haluan edelleen asua itsellemme rakennetussa ja maksetussa kodissamme.

Kun ostimme 40 vuotta sitten kaupungin laidalla olevasta työläiskaupunginosaksi kaavoitetulta ja siksi vuokratonteiksi jaetulta alueelta, yhden perheen 110 m2 vanhan omakotitalon, sen pienen tontin elinkustannusindeksiin sidottu maavuokra vuodessa vastasi noin viikkoa tilastollisesti keskituloisen verotettavista bruttotuloista. Uskoin vielä silloin sopimuksemme kirjaimen tai ainakin hengen jatkuvan lopun elämäämme pääpiirteiltään ja mittakaavaltaan samoin maksuvelvoittein, sekä sen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kohtuullisuuteen.

Nyt se tarkoittaa, indeksin mukaisen jo 6 kertaistumisen lisäksi, uutta, nyt 11 kertaista tonttivuokran kertalisäystä ja vuokralaisen mahdollisen sopimustulkintavirheen kohtuutonta sanktiota 25 kertaisella koko vuosivuokran summalla.  Eli maksettava kertamaksuna  300 

( kolmesataa ! ) kertainen sopimuksemme nykyinen vuosivuokra. Lisäksi uusi  ”tahtomani” sopimus sallii kaupungille jatkossa muunkin vuokran nosto-oikeuden, kuin indeksin. Mutta ei vuokramiehelle sen lunastusmahdollisuutta koskaan, millään hinnalla.  Maksat tai myyt.  Jos ostajia näillä velvoitteilla löytyy.

Kiinteistöveroa irtaimistosta.

Kunnostimme, laajensimme ja varustelimme taloamme yli kymmenen vuotta loppuelämän kodiksemme.  Suunnittelussa ja toteutuksessa huomioitiin tulevan eläkeaikamme fyysiset rajoitteet ja toiveet.  Paransimme taloa tarpeidemme mukaiseksi, alueemme talotyylin säilyttäen, mutta talotekniikan kaukonäköisesti uusien. Kunnostus tuli todella kalliiksi, sitä seuranneesta kiinteistöveron moninkertaisesta korotuksestakin päätellen,  Kaupunki verottaa siis myös kiinteistöverolla, vaikka talomme on juridisesti irtaimistoa, jonka säilyttämisen pelkästä oikeudesta tällä kaupungin omistamalla vuokratontilla, maksetaan maavuokran lisäksi pelkkää kiinteistöveroakin vuodessa jo nyt yli viikon osuus keskipalkkaisen eläkeläisen tuloista.

Sähkölämmityksen uusi jättikorotus suunnitteilla.

Muita ennakoimattomia jättikustannuksia asuntomuotoomme syntyi siitä, kun uusimme vanhentuneen petroolikaminalämmityksen suoraksi sähköksi.  Se oli silloin sekä edullisin, että lähes ”kansalaisvelvollisuus” yhteiskunnan suosituksesta. Nyt suora sähkölämpö on suunnnilleen ”ympäristörikos” ja sen käyttökustannukset jopa kymmenien prosenttien   vuosikorotuksineen selkeä rangaistus siitä.  Nykytietojen mukaan valmisteilla on hinnoittelu-uudistus, joka perustuu maksimikulutuksen mukaan laskutettavaan kokonaismaksuun, sillä perusteella, että sen verran yhteiskunnan on varauduttava k.o. hyödykettä meille tuottamaan.  Suorasähkötalossamme pääsulake on 63 A eli suurin mahdollinen yksityiselle kuluttajalle ja ehkä tarpeenkin talven lyhyelle pakkasjaksolle. Siten tuon uudistuksen realisoituessa tullee maksettavaksi moninkertainen kiinteä sähkölasku.  Nykyinen pelkkä sähkön perusmaksu on jo vuodessa yli viikon palkka kuukaudessa keskituloiselle.  Käytön mukainen kulutuslasku rokottaa sitä lisää jo nyt noin kahden kuukauden tulot vuodessa.

Hulevesimaksu lisää asumiskuluihin.

Jo päätetty uusi pakollinen lisäkulu 2018  alkaen on hulevesimaksu. Tontillamme vesi imeytyi  maahan ja tiellä valui katuojia pitkin sadevesiviemäriin. Nyt oja on rotvallikivineen poistettu ja katua korotettu asfaltioinnilla siten, että pihallemme valuu risteäviltä kaduilta sadevedet parin sadan metrin valuma-alueelta.  Pihamme on toisinaan nyt lätäkkö ja silloista katutasoa korkeammalle rakennetun autotallin pohjalla viisi senttiä vettä. Koska alueemme uudet hulevesiviemärit uusittiin n. puolitoista metriä talomme salaojien yläpuolelle, meillä pyörii roteva poistopumppu 24/7 vuoden ympäri nykyisinä vetisinä aikoina.  Sekin tontin vuokrasopimuksemme kalliita lisäkuluja.  Muihin sellaisiin vakiomaksuihin, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa, on yhteiskunta velvoittanut monopolisopimuksillaan nuohouksen, vaikka emme polttaisi klapiakaan, vesimaksun vaikka emme käyttäisi litraakaan, ja jätekuljetuksen, vaikka emme roskaisi kassillistakaan. Näistäkin kertyy  lisää vakiokuluja se keskituloisen viikon tulojen verran vuodessa. 

Taitettu indeksi ja raippavero puolittaa maksukyvyn.

Yhteiskunta laskuttaa asumismuodostamme automaattisesti pelkkinä perusmaksuina  jo nyt noin kuukauden keskitasoisen palkansaajan nettotulot vuodessa, vaikka emme kotonamme kävisikään. Kun tulomme ovat jo 12  eläkeläisvuoden taitetun indeksin ja raippaveron takia enää alle 50 % lähtösummastaan, se tarkoittaa keskituloiselle eläkeläiselle noin parin kuukauden koko tiliä pelkiksi lähtökustannuksiksi yhteiskunnan osuudeksi.  Plus muuttuvat kulut.  Eli kulutettu sähkö, vesi ja kotivakuutus vielä päälle. Ne ovat nyt yhteensä noin kolmen kuukauden tulot.   Siis 5 kk. koko tulokertymä oikeudesta tässä kaupungissa tähän asumismuotoon. Nyt alkavan tonttivuokrakorotuksen jälkeen siihen kuluu jo  yli 7 kk. tulot eli n. 60 % kaikista keskipalkkaisen käytettävissä olevista eläkeläistuloista.

Uusi tonttivuokra on yksinään tuplasti yli asumisen tilastollisen kokonaiskustannuksen.

Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen koko asumiskustannus maassamme on   keskituloluokassa vuokra-asunnossa n. 20 %  ja velattomassa omistusasunnossaan asuville noin 10 % käytettävissä olevasta tulon määrästä.  Alimmissa tuloluokissa, eli suhteellisesti kalleimmin asuvillekin, se on heille lakisääteisesti annettavien asumistukien jälkeen max  n. 24 % luokkaa.  Tässä uudessa pakkosopimuksessa pelkkä omistuskotimme alla olevan maan pelkän tonttivuokran osuus on samaa 20 % prosenttiluokkaa tilastollisesta keskieläkkeestä!  Ilman mitään muita asumiskuluja. 

Perustelut eivät mahdu oikeustajuun.

Kaupunki korottaa siis nyt, ”tahdonilmaisumme” juridisesti valtuuttamana, tonttivuokramme nykyisestä 11 kertaiseksi, eli vuodessa n. kahden kuukauden keskituloisen koko eläkkeen verran. Se perustuu heiltä saamillani tiedoilla siihen, että se on linnuntietä nyt lähellä keskustaa, n. 3 km, tontilla on yli 200 neliötä suojelukaavan alaista rakennusoikeutta ja bussipysäkille on alle 200 metrin matka.  Muita perusteluja vastauksessa lähettämääni kirjalliseen valitukseen on se, että kaupungin poliittinen linjapäätös on 4 % reaalituotto omistamalleen maalle ja että kaikkia tonttivuokralaisia on laskutettava samoin perustein.   Lisäksi tuli  kirjallinen ilmoitus, että kaupunki ei tule käyttämään sitä, jos vetoamme sopimuksessamme nyt olevaan lunastuspykälään siinä tapauksessa, ettei tulomme riitä tontillamme jatkamiseen, emmekä enää ehdi myydä kotiamme kohtuullisilla ehdoilla kaupungin jo tekemän sopimusrikkeen takia. Lisäperusteluina oli se, että kaupunki tarvitsee rahaa palvelujensa ylläpitämiseen.

Mikään tuon 11 kertaisen tonttivuokran korotuksen perusteluista ei mielestäni ole pitävä.

Tonttimme on harpilla mitaten  edelleen samalla etäisyydellä keskustasta, kuin se on ollut aina, mutta kaikilla muilla merkitsevillä mittareilla se on nyt selkeästi kauempana, kuin sitä vuokratessamme.   Tänne pääsi silloin ajamaan neljää eri katua ja bussikin kulki keskimäärin 3-4 kertaa tunnissa. Alueella oli 4 elintarvikauppaa, pari muutakin myymälää ja kampaajaa, suutari, 2 yleistä saunaa ja jopa pankkikonttori. Kaikki kohtuullisella kävelyetäisyydellä. Yhtään niistä ei ole enää. Jopa lähimpään postiin, pankkiin tai  päivittäismarkettiin on nyt yli parin kilometrin taival suuntaansa, omin keinoin tai harvoin kulkevalla julkisella liikenteellä.  Kuitenkin nyt n. kilometrin kauempana kartalla, mutta moninkertaisesti tiheämmän ja selkeästi meitä nopeamman liikenneyhteyden päässä olevien asuintonttien vuokrataso on aivan oleellisesti halvempi.

Alueemme on nyt eristetty muusta kaupungista meluisalla kanjonilla, joka rajoittaa tänne ja pois pääsyn vain yhdelle, mutta ruuhkaiselle läpiajotielle. Sekin on nyt kavennettu niin, ettei se mahdollista edes kahden auton kohtaamista, kuin joissakin kohdin, mutta toimii silti nykyään lähialueiden urheilukenttien, sairaalan ja oppilaitosten käyttämänä ruuhkatäytenä parkkialueena, sekä vastuuttomien kuljettajien kiihdytystestiratana 30 km/t nopeusrajoituksesta huolimatta.  Julkinen liikenne on ruuhka-aikoina pari kertaa tunnissa, muulloin vähemmän.   Ratikan valmistumisen jälkeisen tilanteen jo julkaistussa suunnitelmassa, se vähenee entisestään.  Että se siitä etäisyydestä ja kaikkien tonttivuokralaisten tasa-arvosta.

Kaupungin rahantarpeen kattamiseksi yhteiskuntajärjestelmässämme on käytössä useita muita laillisia keinoja, kuin eläketuloillaan tähän asti toimeen tulleen yksittäisen omakotiasujan pakollisten maksujen yksipuolinen nostaminen kaikkia velvoittavasta kunnallisveron viidenneksestä tässä nyt pakkovaadittavaan kahteen kolmasosaan koko tuloistaan. Siis tilanteessa, jossa asujan eläke perustuu tilastolliseen keskiarvoon. 

Kohtuuttomasti ylimitoitettu tuottovaatimus.

 4 % reaalituottovaatimus  vuokratulona täysin riskittömästä tonttimaasta on puolustusoikeudettomien riiston malliesimerkki.  Koko pääomahan on jo moneen kertaan maksettu, sekä säilyy edelleen täysin koskemattomana, että myös nousee arvossaan koko vuokra-ajan.  Jopa paraneekin vuokramiehelle sopimuksessa velvoitetuilla toimilla.  Epäoikeudenmukaisesti tämä ”tuotto”vaatimus  kohdistuu maksajiin, joilla ei ole tästä uudesta 11 kertaisesta asumiskulurasitteesta mitään neuvotteluoikeutta, eikä todellista mahdollisuutta valita nyt toisin. Puhumattakaan oikeudesta maksaa itsensä siitä vapaaksi.

Laskentaperusteen, eli tontin uuden sopimustekstin ” käyvän” arvon uusi määritteleminen ja päättäminen yli kymmenkertaiseksi on kaiken yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden irvikuva.   Siksi, että se tehdään vasta nyt, kun vuokramies on nykyisen sopimuksensa oikeuttamana, velvoittamana ja entisen sopimuksensa ”kohtuullisuus” määreeseen uskoen sijoittanut tulonsa jo vuosikymmenet kotirakennukseensa ja sen tulevaan käyttökelpoisuuteen loppuelämänsä tarpeisiin.   Vasta nyt monopoliomistaja synnyttää maksuperusteeksi yksipuolisesti täysin teoreettisen ”käyvän markkina-arvon”. Ja sen poliittisen 4% tuottovaatimuksen.  

Se tapahtuu täysin mielivaltaisesti alueelle, josta ei ole koskaan ollut, eikä tiettävästi koskaan tulekaan myyntiin yhtään tonttia ja jonka nykyisten tonttien koko todellinen hankintakulu on on jo nykyisissä tonttivuokrissa moninkertaisesti maksettu kaupungille.  Senttiäkään kaupungin rahallista nykyistä pääomaa ei siis ole enää sijoitettuna näihin tontteihin, joten ”sijoituksen reaalituottovaatimus” on kaikkea todellisuutta vailla.

 

Jos vuokramiehellä olisi edes mahdollisuus lunastaa tonttinsa nyt määritellyllä ”käyvällä   markkina-arvolla”,  jostain kohtuullisuudesta voisi edes puhua.  Tämä, meiltä nyt poliittisin päätöksin estetty mahdollisuus, määrättiin Suomen laissa jo torpparien kotien suojelemiseksi noin sata vuotta sitten. ( laki 135/1918.  Laki vuokra-alueiden lunastamisesta. ). Myös maaorjilla oli jo useita vuosisatoja sitten länsimaissa pääsääntöisesti sama oikeus.

Kaupungin vastauksessa valituskirjeeseeni vedotaan siihen, että vanhoille tonteille on määrättävät samat tuotto-odotukset, kuin uusille, nyt vuokrattavaksi tarjolla oleville.  Tilanne on luonnollisesti meillä vuosikymmeniä jo täällä asuneille ja vuokransa täysin maksaneille täysin toinen, kuin kokonaan uutta rakentamatonta tonttia kaupungilta vuokrattaessa, jolloin vuokrausta harkitsevalla vuokramiehellä on mahdollisuus myös siitä aikeesta vetäytymiseen, koko omaisuuttaan menettämättä.  

Tuottovaatimukset moninkertaiset vapaaseen rahoitustoimintaan verrattuna.

Vapaan rahoitustoiminnan piirissä tällaisen täydellisesti riskivapaan ja koko ajan itsestään kasvavan ”pääomasijoituksen” korkotuottovaatimus olisi aivan korkeintaan 1 % luokkaa.  Nykyisten pankkilainojen negatiivisista korkoprosenteista puhumattakaan.  Ääritapauksessakin kohtuulliseksi kuviteltava ”reaalikorko” olisi enintään tilastollisen talouskasvun suuruinen, joka on sota-aikaa lukuunottamatta ollut 0 - 2% %. luokkaa vuosittain.  

Siinäkin tapauksessa, että tämä 4 % vuosivuokra nousisi vain oletetun tyypillisen pitkäaikaisen indeksin n. 1,5 % mukaan vuodessa, vuokraa tonttimme  nykyisen ”reaaliarvon” n.100 000 € mukaan laskettuna, tulee maksettavaksi uuden sopimuksemme aikana yli viisinkertaisesti koko ”sijoituksen” nykyinen ”käypä” arvo ja saman alkupääoman arvo nousisi 4 % vuosi/tuottokorolla samassa vuokra-ajassa yli seitsenkertaiseksi. Tällä nykyisellä  4 %  perusteella tontistamme olisi silloin sopimusaikamme loppuvuosina ja sopimusta uusittaessa vaadittava vuosivuokraa nykyrahassa lähes 30 000 €/v ! 

Suhteellisesti vuokrasumma on jo tässä korotuksessa sitäkin suurempi esim. hyvin tuntemassani tilanteessa, jossa sen maksaja on todellisen työtulonsa mukaisen yrittäjäeläkkeen itselleen 40 työvuotta maksanut pienyrittäjä. Se on jo nyt mahdoton yhtälö. Pienyrittäjäeläkeläisen eläkelain mukainen koko nettotulo kun ei riitä tämän noston jälkeen edes kaupungin laskuttamaan osuuteen omakotiasujan kuukausittaisista maksuista.

Maksukyky edes keskituloisella ei riitä.

Sanomattakin on selvää, ettei keskituloisen ansaitseman eläkkeen nykysummalla ja näillä tulevilla todellisilla asumiskululla saisi minkään pankin maksukykylaskurilla edes tonttimme ”reaaliarvon” kokoista lainaa minkään prosentin korolla.   Tällä vuokramiehen ”tahdonilmaisulla” meidät sitoutetaan silti täysin yksipuolisesti kuitenkin maksamaan omaan kotiimme jäämisen oikeudesta vuokra-aikanamme vielä lisää noin viisinkertaisesti tontin nykyinen ”reaalihinta”.  Tällaisilla 5 kertaisilla sijoitetun riskittömän pääoman ”tuottoehdoilla”, siis ilman sen lyhentämisoikeuttakaan, velvoitettu rahoituslaitoksen laina olisi välittömästi Finanssivalvonnan käsittelyssä ja sellaiset ehdot vaativa pankki lakkautettu asiakkaattomana. 

Eikä tässä tonttivuokrassa ole kysymys edes lainasta, vaan koko ajan kasvavasta pakkovelvoitteesta omassa kodissaan asumisensa oikeuttamiseksi. 

Kuitenkin tällä hetkellä Suomessakin on vapailla rahoitusmarkkinoilla tarjolla sellaisia tonttimme ”reaaliarvon” summaisia 20 vuoden lainoja, joiden koko kuolettamiseen  ja korkoihin riittävä kuukausittainen summa on käytännössä saman suuruinen kuin  tulevan tonttivuokran maksuvelvoite samassa ajassa.  Vuokra puolestaan ei edes vähene vaan kasvaa korkoa korolle periaatteella koko saman ajan ja siitä eteenpäinkin yhä progressiivisemmin. Eli vuosi vuodelta yhä epäoikeudenmukaisempana.

Olisi mahdotonta olettaa, ettei jokaiselle sellaiselle tämänkin alueen asukkaalle, jolle on taloudellisesti enää mahdollista jäädä tänne uudella tonttivuokralla, olisi mahdollista ja haluttua hankkia tarvittava laina tonttinsa lunastamiseksi.  Se toteutuisi nyt  saman kokoisilla kokonaislyhennyksillä 20 vuodessa kokonaan omaksi, kuin kuolleen lehmän maksaminen vuokramiehenä saman ajan.  Pakkositoutuminen kasvavaan vuokraan jatkuu sen lisäksi vielä 30 vuotta. Kasvaen.  Jonka tien päässä olisi vain uusi riistosopimus ja koko ajan halpeneva oman omaisuuden osuuden arvo. Kodin arvo  puolestaan nousisi lainan maksun tahdissa vähintään siitä maksetun summan verran.

Sivutuotteena saataisiin kaupungin budjetin ensi vuoden alijäämä kuitattua täysin ilman lisälainaa. Pelkän pienen asuinalueemme tonttikaupoilla. Joista kertyisi kaupungille lähes välittömästi n. 30 miljoonaa euroa aivan uutta rahallista pääomaa.  Ja yhteiskunnan päättäjille rauhallinen yöuni, oikeudenmukaisista uusista päätöksistä.

Eikä tässä ollut vielä läheskään kaikki uuden ”tahdonilmaisumme” velvoitteet. 

Perusteettomasti kiristyneet muutkin vuokraehdot.

Uskomattomimmat yksipuoliset uudistukset  ”tahtomassamme” sopimuksessa on ensiksi se, että vuokran ei tarvitse enää olla  ”kohtuullinen” vaan ”käypä” ja nyt on kaupungilla oikeus korottaa sitä sopimusaikana yksipuolisesti muillakin perusteilla kuin elinkustannusindeksi.  Jos kaupunki jostain syystä yksipuolisesti haluaakin käyttää tonttiamme,  sen velvollisuus maksaa kodistamme lunastusta, on sopimuksessa nyt pudonnut vain 60 % sen ”sellaisesta teknisestä arvosta, jossa rakennuksen ikä on otettu huomioon” eli ikävähennyksineen ehkä vain 10 - 30 % sen mahdollisesta, ennen lunastustilannetta olleesta myyntiarvosta. 

Valtava sanktio kestämättömän kalliin vuokraoikeuden siirrosta. 

Vielä törkeämpi uusi ehto koskee tilannetta, jossa talomme tuhoutuisi tulipalossa, emmekä esim. ikämme takia enää pysty vakuutuskorvauksella, joka on kattavimmallakin täysarvovakuutuksella alle kolmasosa vastaavan uuden ja suojelukaavan samanlaiseksi velvoittaman rakennuksen kustannuksista, pystyttämään kahdessa vuodessa samanlaista.

Jos siksi päättäisimme siirtää vuokraoikeutemme rakennusvelvollisuuksineen lapsellemme, meidän on maksettava siitä välittömästi kaupungille sopimussakkoa 25 kertaisena sen hetkisen vuosivuokran summa.  Hyvin tulkinnanvaraisen sopimusrikon sakko nousi siis tässä uudessa sopimuksessa yksipuolisesti 25 kertaiseksi.  Ollen siis tämä päivän ”reaaliarvolla”  noin 100 000 € !  Jonka lisäksi ilmaisen siirron saajan olisi maksettava siitä vielä lahjavero ”reaaliarvon” summasta.  Tässä, jos missä, toteutuisi silloin sananmukaisesti hokema, ”viedään tuhkatkin pesästä”.

Edelliset esimerkit ovat nyt kuitenkin ”tahtomamme” uuden vuokrasopimuksen meitä sitovina ehtona, samalla kun tämän saman kaupungin omistama ja hallinnoima verovapaa säätiö voi, mediasta luetun kertoman mukaan, myydä pelkän rakentamattoman ja vain vuorokauden omistamansa tontinvuokrasopimuksen yli miljoonalla eurolla grynderille, käytännössä sanktioitta.  Ellei sanktiona pidetä sitä, että säätiö sai, edelleen median kertomuksen mukaan, kehoituksen toimia omien sääntöjensä mukaisesti. 

Jopa ”torpparilaki” olisi ratkaisevasti kohtuullisempi.

Tällaiseen nykyaikaiseen maaorjuuteen verrattavissa olevaan, yksityisen tonttivuokralaisen oikeusturvattomuuteen, toisi jopa vuoden 1918 ”torpparilaki” ( 135/1918 ) sovellettuna nykyaikaan, sekä siinä vahvistetut lakisääteiset oikeudet oman asuntomaansa lunastamiseen, aivan mullistavan taloudellisen ja henkisen helpotuksen.

Taloamme vuosikymmeniä rakentaessamme ja maksaessamme, emme todellakaan osanneet edes kuvitella tai pelätä asumisoikeutemme omassa kodissamme päättyvän näin.  Poliittisesti valmisteltuihin ja päätettyihin sellaisiin perusteettomiin riistovelvoitteisiin tontinvuokralaisia kohtaan, joiden täyttämiseen ei edes pienyrittäjänä yli 40 v. lakisääteisesti oikein jo maksettu ja saatu koko eläketulo enää riitä.

Ymmärrän ja hyväksyn nyt täydellisesti useiden ihmisten kokemusperäisen epäluulon yhteisiä asioitamme hoitavien päättäjien motiiveista ja yhteisiin asioihin paneutumisen syvällisyydestä.

MJK

Sanojen merkityksistä: Luennoitsija - kouluttaja - opettaja ?

Tein pyynnöstä päivän opetuskeikan vuosikymmeniä sitten perustamaani yksityiseen oppilaitokseen. Ensimmäisen kymmeneen vuoteen, eli eläköitymiseni jälkeen. En ollut mitenkään innostunut asiaan ryhtymään, mutta pidin lupaukseni siitä, että teen osuuteni jos apuani katsotaan tarvittavan.  Eipä nytkään ollut kysymys varsinaisesta opetusavusta, vaan tutkintoonsa ensi kuussa valmistuvien oppilaiden ammatillis-historiallisen perspektiivin laajentamisesta. Ainakin osasta sitä. Heille ilmoitettu otsikko lienee ollut,  ”Valaisua Masan tyyliin”.

Valmistautumiseni siihen synnytti usean yön pohdintaa siitä, mikä on yhdessä opetuspäivässä kyseiselle ryhmälle mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista.  Yhden työpäivän pituus kun on noin yksi tuhannesosa prosenttia (0,001%) heidän elämästään. Samalla myös noin 1,5 % tämän tutkinnon lähijakso-ajasta. Ja valmistautumisineen sekä toipumisineen yksi minulle merkityksellinen ajankäyttöviikko elämästäni. Vaikkei sitä tehtykään korvausta vastaan.

Valmistautuakseni kunnolla, pohdin blogin otsikon toimenkuvien eroja ja merkityksiä, niitähän pidetään aivan yleisesti käytännössä synonyymeinä. Minulle kysymys on kuitenkin täysin eri asioista ja oli päätettävä minkä mukaisesti  toimiminen olisi tälle ryhmälle hedelmällisintä.

Ensiksi päätin hylätä luennoitsijan roolin ja toimenkuvan. Mielestäni luennointi on parhaassa käyttömuodossaan sitä, että jonkun alan kiistaton asiantuntija ja esikuva kertoo ja jopa havainnollistaakin mielenkiintoisessa muodossa hyvin ammattitaitoiselle ja kokeneelle yleisölle, oman ja kuulijoiden erikoisalan uusinta tietoa ja näkemystä. Harvemmin täysin henkilökohtaisia mielipiteitään, ellei luennon tarkoitus ja tavoite ole tehdä juuri sitä. Toisinaan myös, niinkuin liian usein yliopistotasolla,” professorin muistiinpanot siirtyvät oppilaiden muistiinpanoiksi käymättä kummankaan aivoissa”.  Omalta kasvatusopin opiskeluajaltani minulla on riittävästi juuri tuollaista kokemusta, jota en halua missään tapauksessa levittää kenenkään kärsimykseksi ja pitkästyttämiseksi. Tämän ryhmän alan, valokuvauksen, uusimpien tai jopa tulevaisuuden trendien luennoimiseen tai kuvailemiseen minulla ei ole myöskään enää mitään kompetenssia.  Lähes kadonneet ammatilliset työskentely-ympäristöt ja alamme valokäytänteiden parhaat ja ikuiset lainalaisuudet ovat minun osaamistani, yli 50 hyvin intensiivisen työskentely- ja opetusvuoteni kokemuksella. Kuitenkin kohtuullinen perustietoisuus niistä oli, ainakin olettamukseni mukaan, jo ryhmän ammattisivistyksen osana. Luennointi on minusta tuhannen kuulijan juttu, muttei nyt sopiva työtapa vain 12 hengen kohtuullisen kokemattomalle ryhmälle tästä aiheesta.

Seuraavaksi jouduin hylkäämään opettajan toimenkuvan. Sen keskeisiä osia kun ei voi yhden päivän jaksossa täysin vieraalle ryhmälle soveltaa. Opettajan tehtävä tällaisessa taidon ja taiteen yhdistelmäkoulutuksessa on mielestäni keskittyä äärimmäisen huolellisesti jokaisen opetettavansa henkilökohtaisen ammatillisen osaamisen ja kehittymisen jatkuvaan ohjaukseen, havainnointiin ja evaluointiin. Hänen on tunnettava, muistettava ja tarvittaessa kerrattava mielessään jokaisen vastuullaan olevan oppijan jokainen aikaisempi alan suoritus ja hänen koko kehityskaarensa nykyiselle tasolleen niin tarkasti, että jokainen uusi toimeksianto on sitä aloitettaessa vielä tekijälleen mahdoton, mutta loppuun suoritettuna kunnon kivijalka seuraavan ja vielä vaativamman tehtävän mahdollistamiseksi, oman alansa tiedon portailla. Niillä portailla, usein aivan saman reitin omassa kasvussaan jossain muodossa jo kokeneena, opettajan on myös oltava itse niin paljon jokaista oppilastaan edellä, että hänen kyvykkyytensä hedelmälliseen ja uutta osaamista tuottavaan ohjaukseen on kiistaton.  Senkin osaamisen suhteen jota hän itse ei hallitse oppilaan tulevaisuudessa odotettavissa olevalla vaatimustasolla. Lisäksi ja juuri siksi opettajan on maltettava  olla puuttumatta liikaa neuvoineen oppilaansa ponnisteluihin, jotta tulokseen pyrkijällä on mahdollisuus keksiä ja luoda omat ja itselleen luontevat tämän päivän ja oman tulevaisuutensa ratkaisut kunkin opillisen tehtävänsä ja sen tavoitteen saavuttamiseksi. Opettajan toimenkuvan sisältö on sama kuin kasvattajan, osattava juuri oikeissa asioissa tukea ja ohjata, toisissa vastuullisesti ja perustellen kieltää, kun se on tarpeen, ja johdonmukaisesti rangaistakin tarvittaessa.  Tämä kaikki tinkimättä koskaan nimenomaan johdonmukaisuudesta ja rehellisyydestä oppijaa kohtaan. Ammattitaidon opettajan jakamaton henkilökohtainen vastuu niin oppilaansa taidoista kuin taiteellisesta kehityksestä kun ulottuu oppijan koko loppuelämään ja sen henkilökohtaisen kokemiseen.  Siksi minusta siihen ei saisi koulutusvaiheessa kukaan sellainen vieraileva gurukaan puuttua, jolla ei ole oppijan koko kehityspolkua selkeänä edessään tarkasteltavana ennen kutakin uutta tavoitteellista lyhyttäkään jaksoa tai tehtävää. Nämä käsitykseni ja näkemykseni olivat keskeisiä syitä siihen, että itse aikanaan valitsin oman kouluttajatieni, yhteiskunnan ”virallisen” koulutusorganisaation rajoitteiden ulkopuolella, mutta tuottaen sillä kiistatonta ja arvostettua tutkintokelpoisuustaitoa opiskelijoilleni.

Kahden keskeisen toimintamallin hylättyäni, hyvin perustein, jäljelle jäi kouluttajan ammatillista toimintaa lähinnä soveltava koulutusmuoto tälle päivälle.  Sitä päätin käyttää. Kouluttajan ensimmäinen tehtävä, ennen yhteistä lyhyttäkään aikaa, on mielestäni tutustua niin hyvin tulevan ryhmän sekä ammattitaidollisiin että taiteellis-harmoonisiin tavoitteisiin, valmiuksiin  ja taustoihin kuin mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa myös ja erityisesti kohderyhmän heterogeenisen osaamisen äärilaitojen sisäistämistä ja tavoitteellista soveltamista tarjoamassaan oppiaineistoossa. Muuten hänen mahdollisuutensa tuottaa pienenkään ryhmän oppijaan tarttuvaa ammattitietoutta, tai siihen liittyvää tilannekohtaista oivallusvalmiutta, katoaa vieraisiin esimerkkimaailmoihin.  Minusta mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin kouluttaja, jonka maailmakuva ja ammatillinen kokemustausta poikkeaa liikaa kohderyhmänsä vastaavasta. Tyypillisin esimerkki tästä lienee tämän hetken maamme hallitus, jonka koulutukselliseksi ajateltavissa oleva esimerkkiasema yhteiskunnallisten äärimmäisen merkittävien uudistusten tahtotilan luomiseen kansassamme, ei tule onnistumaan milloinkaan sen nykyisillä juupaseipäs uudistuksilla ja rikotuilla lupauksilla. Useiden ministerien ammatillisesta valmiudesta avaintehtäväänsä puhumattakaan.

Tämänkertaiseen, uransa alussa olevaan ryhmään, en pystynyt soveltamaan sitä nykyistä normitoimintaani  valokuvausalan koulutusvierailuissani, että muodostan koko päivän ohjelman esimerkkitapauksineen ja kuvineen, niin tarkasti kuin mahdollista, sen kuva- ja viestisadon jatkeeksi , mikä on kerättävissä kunkin osallistujan omilta nettisivustoilta ja heiltä pyytämieni ennakkotietojen täsmäfaktoista. Mielestäni juuri kouluttajan rooli on eläytyä työnsä ajaksi ryhmänsä ammatilliseksi ”seniori”tai ”tutori” jäseneksi ja ryhmän kaikista ominaispiirteistä sekä tietoiseksi, että niihin mahdollisia erilaisia ratkaisu- tai ainakin jatkomahdollisuuksia laajasti pohtineeksi ja valmistelleeksi.  Muuten kouluttaja on kuin luennoitsija, jonka merkitys jää useimmille osallistujille vain ”oli kiva tietää” tasolle. Kouluttajan tehtävä on havainnollisesti ja kutsuvasti avata useita sellaisia käytännön työskentelyn ovia, joista oppija saa ja voi konkreettisesti mennä katsomaan ja etsimään itselleen sopivia täsmäkäytäntöjä.  Kouluttajan tehtävä on havainnollistaa tarkasti piirretyllä ratkaisukartalla tulevia mahdollisuuksia, muttei hänen tule eikä voikaan osallistua itse maastoon tehtävään retkeen käytettävissä olevan yhden päivän vaikutusaikanaan.

Siksi ratkaisin tämän vierailupäivän eräänlaisella kuvallisella ”seisovalla pöydällä” jossa oli tarjolla lähempään käsittelyyn parinsadan todellisen elämän kuvaustoimeksiantojen ja niiden valoratkaisujeni originaalikuvat sähköisine versioineen, muutamien isompien kuva- ja tietoprojektieni suunnittelutaulukot ja –muistiot sekä muutaman sadan kuvan havainnollistamisportfolio kertomusteni tueksi tarvittaessa.  Etenemisen aloitin osallistujille antamani kahdeksan avainkysymyksen tietojen ja heidän siinä esille tuomiensa ongelmien lyhyellä käsittelyllä. Päivän muun sisällön ja sen etenemis- ja käsittelytavan valitsimme yhdessä pääsääntöisesti ryhmässä aktiivisimmin opiskelevien ehdottamista satojen vinjettikuvien yhteenvetosarjakuvasta valitsemista muutamista valocaseista, ja niitä tarvittaessa muihin esille tulleisiin ryhmän kysymyksiin laajentaen. Näin sain tarjottua ne muutamat helmet, jotka ryhmän mielestä vastasivat parhaiten heidän tarpeeseensa tarjolla olevasta satakertaisesta  aineistosta. Lisäksi minulla oli silloin mahdollisuus vaikuttaa siihen lisäinformaatioon, jonka harkitsin olevan tarpeen ryhmän koulutustavoitteen suunnassa.

Tässä vaiheessa elämän kaartani ja sen fyysisiä edellytyksiä, kukin lyhytkin keikka tarkoittaa minulle  melkoista fyysistä ponnistelua, mutta vasta nyt on ollut ajallisia ja kokemuksellisia edellytyksiä pohtia itselleni kyllin kirkkaaksi toimintani perimmäisiä merkityksiä ja virtaviivaistaa sen toteuttamista. Siinä konkretisoituu jälleen se vanha viisaus, että mitä enemmän ihminen eläessään oppii, sitä vähemmän hänellä on aikaa jäljellä sen hyödyntämiseen.

MJK

Pyhäinpäivän pohdintaa.

Tämän vuoden pyhäinpäivänä aihepiiri on minua kovin lähellä, sillä sekä toissapäivänä, että pari viikkoa sitten sain selkeän muistutuksen oman aikani vääjäämättömästä hiipumisesta. Silti on edelleen mahdotonta sanoa, onko väistämätön edessä jo tänään tai vasta vuosien kuluttua. Siihen voi vain olla valmistautunut. Omalla tavallaan. Paperisodan osuuden olen hoitanut jo vuosia sitten ja nyt tiedän mitä faktisesti myös ajattelen sillä hetkellä kun kaikki tietämäni ja nyt myös kokemani fyysiset merkit osoittavat lähdön olevan  käsillä. Minulla on siis onni saada ottaa siitäkin opikseni aikanaan tulevaa lopullista kertaa varten.

Pohdin myös sitä, mitä rakentavaa tai tärkeää olen oppinut  elämästä perusperheeni jo tapahtuneiden kuolemien seurauksena.  Sekä siihen valmistautumisen, että jälkihoidon yhteydessä. Useimmat seikkoja, joista minulla ei olisi mitään omaa käsitystä ilman näitä tapahtumia.

Isäni poismeno tapahtui, kun en ikäni puolesta ollut vielä kypsä vakavaan keskusteluun ja sen kautta häneen  tutustumiseen  syvällisemmin, joten hänen todellinen maailmansa jäi minulle liian vieraaksi.  Surukseni minun on todettava, etten koskaan puhunut hänen kanssaan edes perinnöksi saamani maailmankatsomuksen keskeisistä perusteista. Sittemmin olen huomannut hänen selkeän vaikutuksensa, ehkä esimerkin kautta, omaan suhtautumiseeni sekä työhön, että  vastuuseen ja itselleni ottamiini velvoitteisiin. Ne kun tuntuvat minulla usein olevan muutamaa sukupolvea tämän päivän ihmisiä varhaisemmalta ajalta. Katsojasta sitten riippuu, onko se etu vai haitta vai pelkästään ominaisuus. Se tieto ja kokemus, mikä kertyi usean vuoden päivittäisistä vierailuistani hänen luonaan sairaalan kroonisten tautien osastolla, on ollut kyllä kasvattava vaihe elämässäni, varsinkin kun samoina vuosina kävin siellä toisella osastolla itsekin hoidettavana viikoittain.

Nuo vuodet luultavasti opettivat minut olemaan jännittämättä sairaalamiljöötä vähääkään. Siitä on ollut sittemmin paljon iloa sen jälkeenkin viettämieni lukuisien sairaalajaksojen aikoina. Silloin opin myös realistisen suhtautumisen hoitoalan ammattilaisten rajoitteisiin niin diagnoosien kuin lääkearsenaalinkin suhteen. Valitettavasti en ymmärtänyt käyttää noita vierailuaikoja pitkiin keskusteluihin isäni kanssa, kun hän vielä oli tajuissaan. Kenties tilanne ei ollut siihen suotuisa, samojen huoneiden muiden asukkien kannaltakaan. Rautaisannos erilaista syövän etenemiseen liittyvää tietoa ja kokemusta tuli kyllä opittua.

Sisareni äkillinen menehtyminen matkoilla auto-onnettomuudessa kesken ensimmäistä vastuullani olevaa kymmenen päivän kesäkurssia, opetti sitä tapahtumaa siivotessani monta asiaa, joista olen huomannut olleen usein hyötyä. Sen seurauksena en ole sittemmin sitoutunut mihinkään merkittävään ilman luotettavaa varahenkilöä, ettei lupaamani asia jäisi kesken mahdollisen yllätyksen sattuessa. Kohtuu usein sitäkin on tarvittu, minä kun olen melkoinen onnettomuusmagneetti.  Toinen siihen liittynyt oppi, jota en olisi toivonut tarvitsevani, on kokemukset erilaisten viranomaisten sääntöviidakosta ja sen epäinhimillisestä soveltamisesta.  Tuli opittua melkoisen työmäärän ja ajankäytön kautta sekin, että rusinaksi tuhoutunutta autonromua ei saa pois rekisteristä ilman molempia muodottomaksi murskaantuneita rekisterilaattojaan, että yksivuotias ja seurakunnan jäseneksi kastettu erotetaan sieltä piispainkokouksen päätöksellä sekä sekin että sairaskohtauksensa takia onnettomuuteen joutunut ja edelleen siitä tehohoidossa oleva voidaan tuomita oikeudessa  kuolemantuottamuksesta. Ja kaikki edellä olevat asioita, joista ei ollut valitusmahdollisuutta eikä muuta tulkintaa.  Huomasin nyt, että myös sisareni todellinen olemus ja syvimmät näkemykset olivat jääneet minulta yhteisenä elinaikanamme kokonaan keskustelematta. Tunsin hänet rauhallisena ja pätevänä tiedenaisena, mutta enpä juuri muuten.

Nykyiset käsitykseni molemmista edellämainituista perheenjäsenistäni perustuvat valtaosaltaan pitkiin keskusteluihin ja lukemattomiin kysymyksiini äidilleni, joka eli muutaman vuosikymmenen heitä kauemmin. Ajan, jolloin olin itsekin jo sen verran kehittyneempi ja kuuntelukiinnostuneempi, vaikkakin eri paikkakunnalla asuva, että tämä äitini kautta suodatettu tieto on antanut minulle kohtuullisen selkeän käsityksen perusperheeni yksilöistä.  Mukaan lukien myös vanhempi sisareni, joka kuoli vasta muutama vuosi sitten lähes vuosikymmenen altzheimervaiheen jälkeen. Meidän ikäeromme oli niin suuri, ettei meillä varsinaista yhteistä perhe-elämää koskaan tasa-arvoisena ollutkaan, hän oli minulle lähinnä vanhempieni tuuraaja ja minun kasvattajani lapsuusaikanani. Sekä äitini, että sisareni vuosikausien valmistautuminen  omaan, jo itsekin toivomaansa, poismenoon on selkeyttänyt käsitystäni  kuolemaan liittyvistä ilmiöistä ja vahvistanut vakaumustani eutanaasian inhimillisyydestä ja arvosta joissakin tilanteissa. Toivon, että siihen liittyvä lainsäädäntö saadaan toimivaan muotoon vielä minun eläessäni ja pienemmällä sekä järjettömällä poliittisella puljaamisella, kuin nyt työn alla oleva soteuudistus.

Myöhemmän omaisselvittelyjeni kautta olen hahmottanut useita keskeisiä sekä geneettisiä että kasvatuksellisia  piirteitä, jotka omassa rakenteessani olisivat jääneet ikuisesti ymmärtämättä näiden tietojen puutteen takia. Vasta  nyt olen hahmottanut sen ymmärrysrikkauden, jonka saisi perinnökseen oman perheensä jäseniin, heidän todellisiin ajatuksiinsa ja arvoihinsa perusteellisesti tutustumalla. Asia, jonka olen, osittain ehkä oman kasvatukseni takia, laiminlyönyt myös omassa perhe-elämässäni. Aina on ollut joko sellainen työ- tai muu este, että pitkälliseen yhteiseen keskusteluun ja todella syvälliseen toisiimme tutustumiseen ei ole ollut  sellaista yhteistä aikaa, jonka olisin ymmärtänyt siihen varata ja käyttää. Minusta tuntuu, että se on tilanne tänä aikana jokseenkin kaikissa  tuntemissani perheyhteisöissä.  Sitä en tiedä, onko elämä tarkoitettukin sellaiseksi, että  meille rakenteellisesti läheisimmätkin ihmiset jäävät silti monella tasolla kontaktipintamme ulkopuolelle. Täysin toinen asia on, mitä kukin meistä aivan riittävänä ymmärrystasona läheisistään pitää. En osaa sanoa, olisiko elämäni ollut toisenlaista, jos olisin perus- ja nykyisen perheeni  minun mittarillani syvällisesti tuntenut, mutta tänään minusta tuntuu, että ainakin se olisi ollut ponnistelujensa arvoista. Eikä ehkä vieläkään täysin liian myöhäistä.

Pitkän harkinnan ja asian huolellisen pohdinnan tuloksena olen itse  päätynyt  sellaiseen toimintamalliin, etten yritä oman laajemmankaan perhe- ja sukuyhteisöni tätä, mielestäni haitallista,  käyttäytymisperinnettä sen muiden jäsenten osalta väkisin muuttaa minun nykyisten arvojeni mukaiseksi.  Kuten useimmissa muissakin asioissa, vain itseään pystyy muuttamaan, joten minun valintani on ollut tämä;  öisten pohdintojen ja minulle tärkeiden muidenkin asioiden kirjoittelu muotoon, joka on lukijan ulottuvilla jos joku perheeni tai yhteisöni jäsen sitä joskus haluaa tutkia. Omasta tahdostaan eikä velvollisuudesta.

Mielestäni tällainen käytännössä lähes kaikille mahdollinen, kustannukseton julkaisu- ja säilytysmuoto on eräs niistä todellisista arvokkaista lahjoista, joita olemme saaneet nykyisen digiaikakauden ansiosta.

MJK

Luovuuden tappajat ?

Eräässä hiljattain näkemässäni musiikkiohjelmassa muuan osallistuja kertoi lopettaneensa soiton opiskelun, koska hänen luovuutensa tapettiin opettajan toimesta, korjaamalla hänen suoritustensa virheitä. Se tarttui heti  korvamadokseni. Kyseisen mielipiteen kuuleminen on minulle luonnollisesti kovin tuttu, useidenkin ”luovien” taitojen opettajana. Tämän kysymyksen keskeisen merkityksen kanssa on tullut itsekin painittua jo puoli vuosisataa.  Vaihtuvalla menestyksellä. Eri ”luovuisten” kohteiden mielestä.

Kun aikanaan työskentelin sen hetkisen asemani velvoittamana Taikin valintakokeiden  arvioinnissa, saimme silloiselta emeritusrehtorilta mielenkiintoisen ohjeen. ”sisään ei kannata ottaa niitä kaikkein lahjakkaimpia, sillä he tulevat pärjäämään joka tapauksessa, eikä myöskään niitä lahjattomia, sillä he eivät tule pärjäämään koulutettuinakaan. Se varsinainen homma on valita ne kyllin lahjakkaat ja koulutuskelpoiset, jotka ovat  päättäneet suuntautua näihin ammatteihin”.  Hän puhui siis lahjakkuudesta, joka minusta on nimensä mukaisesti, eräänlainen geenipohjainen ”syntymälahja” ja kokeeseen osallistujan sen astisessa elämässään jo  hankitusta asenteesta omaan tulevaisuuteensa.

Minusta avainasia, jota mielipiteeni ja kokemukseni koskee oli jo silloin oppilaitoksen nimenkin huomioiden ammatti, eikä samassa rakennuksessa silloin toimivan Taideakatemian tavoite ”taiteilija”.  Opetusohjelmamme  poikkesivat vielä silloin ja juuri siksi aivan merkittävästi toisistaan. Sekä filosofialtaan, että käytännön toteutuksiltaan. Toinen tuntemani viisas rehtori määritteli kerran asiaa siten, että ” jos insinööri osaa myös sorvata, se on etu hänen työssään, mutta jos sorvausta opetetaan ja harjoitellaan insinöörikoulutuksessa, silloin koulutusresursseja käytetään väärin”.  Nämä ajatukseni koskevat siis sovelletun ja määrättyyn tarpeeseen synnytettyjen teosten luomisprosessia ja sen opettamista, ei missään tapauksessa vapaan taiteen teoksia, joiden mahdollinen käyttöä ja kaupallista arvoa voidaan edes arvioidaan vasta valmiin tuotoksen ollessa jo olemassa. Tilatut taideteokset, esim. julkisiin tiloihin ovat  asia erikseen.

Myöhemmin, kun samoissa sovelletun taiteen oppilaitoksen valinnoissa siirryttiin joko pelkän maksimaalisen lahjakkuuden, tai, valitettavasti, myös poliittisen ”valveutuneisuuden” ”mittaamiseen” opiskelijavalinnan kriteerinä, jouduttiin minusta tielle, jolla en itse enää halunnut olla mukana.  Myös ”luovuus”  sanasta tuli silloin moneen käyttöön omaksuttu lyömäase, jolla  oli äärimmäisen helppo puolustella onnetonta opintosuoritusta, laiskuutta ja /tai tyhmyyttä.  Tai poliittis-yhteiskunnallisia uskonkappaleita.

Sinänsä mielenkiintoista onkin juuri se, että mielestäni todellinen ”taiteellinen luovuus” ei useinkaan korreloi mitenkään älykkyyden tai peräti viisaudenkaan kanssa. Toisin kuin ”sovellettu luovuus”, jossa synnytetään uusia asioita tarkasti määriteltyyn viitekehykseen. Se olisi minusta mahdotontakin käyttämättä myös selkeää analyyttistä älykkyyttä, merkittävää tuotanto- ja työteknistä osaamista  ja suuren työmäärän hikeä. Sen syntymälahjakkuuden ja ”luovuuden” lisäksi.

Esimerkiksi sellainen tilanne, jota juuri tällä hetkellä työstän yhdelle asiakkaalleni, miten voidaan yhdellä kuvalla ilmaista markkinointimielessä tavoitteellisesti ja kaupallisesti, mutta eettisesti rehellisesti, kohteen poikkeava laaja-alaisuus ja tuloksellisuus terveydenhoidon usealla eri sektorilla.  Jos juuri sellaisen viestintätarpeen ratkaisuksi tuotettaisiin epäterävä lähikuva naapuritalon siivoojan mustan kissan takapuolesta, se saattaisi olla ”luova” ratkaisu sellaisen mielestä, joka olisi saanut ” luovuuden” koulutuksensa pelkän ”erilaiseen” tekemiseen motivoinnin  ja kaikkien alkeisvirheidenkin korjaamattomuuden  ilmapiirissä. Ennusteeni sellaisen ”luovan” yksilön taloudellisesta ja henkisestäkin jatkomenestyksestä  sovelletun luovuuden ammateissa olisi murskaava, mutta realistinen.  Nyt usean työuransa jo lopettaneenkin oppilaani seuraamisen johtopäätöksenä.  Nuo ”luovuudella” ala-arvoisia opintosuorituksiaan perustelleiden myöhemmät vaiheet, kun ovat lähes poikkeuksetta surullista seurattavaa. Eikä sitä johtopäätöstä voi tälläkään kokemuksella välttää, että ainakin koulutusvaiheessa luovuudesta pitivät suurinta meteliä ne, joilta sitä eniten puuttui.

Mielestäni se minun arvostamani käyttökelpoinen ”sovellettu luovuus” on kehitettävissä oleva taito ja asenne. Se vaatii väistämätöntä sitkeää tavoitteellista työskentelyä, harkittua jatkuvaa tiedon, tunteiden ja kokemusten omakohtaista keräämistä ja niiden analysointia ja sulattelua rauhassa ja hiljaisuudessa. Vasta sitten kun kaikki nuo edellämainitut ovat adaptoituneet kokijansa mielessä niin yhtenäiseksi pääomaksi, ettei niitä tarvitse sieltä etsiskellä, jotain ”luovaa” , mutta myös käyttökelpoista ilmestyy sieltä oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.  Varsinaisen vapaan taiteen luovuuden tuotokselta puuttuu useimmiten juuri tämä ennakkoon päätetty, määrättyyn tarkoitukseen käyttökelpoisuuden pakollinen funtio, eli luovuuden vapaudet ovat siinä aivan eri mittakaavan asioita. Ja täysin erilaisin etenemisperiaattein sekä työskentelymetodein koulutettavissa ja motivoitavissa.

Sovelletun luovuuden ammatteihin valmentava kouluttaja, jonka tehtävä on kohteensa päässä tapahtuvaa tavoittellista luovaa prosessia kehittää, mutta tekee sen pelkän hyväksynnän, kiittelyn ja motivoinnin keinoilla ja ilmapiirissä onkin todellisuudessa juuri sen luovuuden tappaja. Koulutettava ei silloin joudu oppimaan ja sisäistämään omaa sellaista rakentavan kriittisyyden työvaihetta, joka on välttämätön kaikkien todellisten taitojen ja ominaisuuksien kehittymiselle. Hän ei opi luomaan loputonta määrää uusia, funtionaalisista syistä hylätyn ratkaisun, vaihtoehtoja. Kun se ensimmäinen onneton ja kypsymätön raakaversio oli jo ”luovana” tuotoksena kelpaava, kehuttu ja kiitelty.

Minä kunnioitan ja arvostan edelleen niitä kouluttajia, jotka, ”luovuuden tappajaksi” leimautumisen riskilläkin jaksavat huomioida, perustella muutostarvetta ja korjata  niitä koulutettavansa  suoritus- ja/tai näkemysheikkouksia, jotka korjaamattomina pitäisivät  hänen suorituskykynsä juuri selvitymisen riman alimmalla ylityskorkeudella. Siksi olen myös tullut sellaiseen päätelmään, ettei  monen kouluttajan sirpalevastuu ja –sisältö myöskään sovi sovelletun ammatillisen luovuuden  koulutusmenetelmäksi muille, kuin jo ennestään ”mestaritason” taitajille.  Sitä alemmilla koulutustasoilla ei voida saavuttaa riittävää tason nousua ilman, että jokainen uusi suoritus on suunniteltu ja valmisteltu aina sellaisen tason ja taidon sekä ongelmanratkaisun vaatimuksille. joita koulutettava ei varmasti vielä hallitse, mutta jonka jo saavutettu taso antaa riittävät henkiset välineen tavoitteeseen etenemiseen. Eikä sitä tarkasta osaamispisteestä etemistä voi vain kyseisen tehtävän ajaksi ”lainattu” vierailija mitenkään oppilaskohtaisesti tietää ja huomioida.  Hyötysuhde funktionaalisen luovuuden kehittämiseksi on silloin alle nollan, vaikka hajatiedon määrä ja tilanteessa viihtyvyys voi hetkeksi lisääntyä.

Mielestäni jokainen sovelletun luovuuden kehittämistehtävä koulutustilanteessa, on kohteen ajan ja kehittymisen varastamista, ellei se ole hänen taidoilleen sitä aloittaessaan  vielä mahdoton.  Sen lisäksi tehtävän antajalla on oltava niin suuri  sisällöllis-taidollinen etumatka suorittajaan, että hän voi  löytää uudesta suorituksesta ne vasta silloin esille ja korjattavaksi tulevat lisäarvot ja –taidot joiden merkitystä ja laatua kohde ei edes ymmärtäisi ilman kyseisen suorituksen jo tehtyä omaakin toteutusta koko senhetkisellä taidollaan.  Ymmärrän kyllä, että tämäntasoinen luovuuden kehitysprosessi on monelle ”kaikki minulle nyt heti ja helpolla” nykyihmiselle vähintään ahdistava kokemus, mutta luovuuden tappamiseksi ei sitä voi nimittää. Minä nimitän sitä sen kasvattamiseksi.

MJK

Kirjoittaminen mielen ulkoisena kovalevynä.

Huomasin kirjoittaneeni viimeisimmät blogini lähes päivittäin. Huomasin myös, etten muistanut  muutaman päivän takaisen blogini sanamuodosta juuri mitään. Joistakin en edes sisällöllistä tavoitetta. Lukematta sitä uudelleen ajatuksella. Oli se sitten kuinka vaikeaselkoista sanaspagettia tahansa. Kuten kirjoitettu tekstini toisinaan on. Sain syyn mietiskellä tämän puuhan mielekkyyttä. Siis säännöllisen, sen hetken mietteitteni kirjoittamisen. Ilman niiden luokittelua totuudeksi tai kaikkien hyväksyttäväksi.

Suuresti arvostamani ja paljon kokenut entinen yhtiötoverini sanoi kerran, että ilman säännöllistä ajatustensa ja tunteidensa kirjoittamista, hän olisi pimahtanut jo vuosia sitten. Mielestäni hän on myös loistava kirjoittaja. Ammatiltaankin. Tilauksesta hän saa hajuttoman ja mauttoman faktaluettelonkin uusittua yhtä kiinnostavaksi kuin parempikin salapoliisitarina. Sellaiseen osaamiseen olisi tietysti hauskaa päästä, mutta minulle se ei ole realiteetti. Miksi siis teen jälleen tätäkin aikasyöppöilyä. Paljon ja säännöllisesti. Sekä blogina, että pöytälaatikkoon, nykään tietysti kovalevyn muodossa.

Ihminen ajattelee sanoilla. Ajatuksethan ovat kirjoittamattomia sanoja. Kieli on keskeinen työväline kaikessa älyllisesti rakentavassa toiminnassa. Aivan erityisesti ääneen lausuttuna, jolloin sen perusviestiin voi taitaja lisätä suunnattomasti muitakin merkityksiä ja tehoja lisääviä vivahteita.  Merkittävimmän osan ammatillisista työsuorituksistani olen itsekin tehnyt  ääneen lausutuilla sanoilla.  Niiden välttämättömäksi vastapainoksi olen tarvinnut täyden hiljaisuuden öiset lukuhetket ja yli 60 vuotta jo rakentelemieni alusten käsityön pitkäjänteiset  yksinäiset ponnistelut hiljaisine tuumaustuokoineen niiden erilaisissa rakennusvaiheissa. Kuten myös äänettömät kesän liukumiset purjein kuun silloilla tai syksyisen aamusumun valkoisessa avaruudessa .

Purjehduskauden  ulkopuolella tässä öisessä kirjoittelussa ja asioiden pohdinnassa on minulle samaa rauhoittavaa ja voimaannuttavaa meditaatiota, kuin tuulten haistelussa hiljaisen alukseni kannelta. Minulle ei ole merkityksellistä, tulenko varmasti oikeisiin johtopäätöksiin tai jopa väitteisiin mietteissäni, vaan itse prosessi. Matkalla olo, päämäärän sijaan. Saavuttamattoman tavoitteleminen. Minulla ei ole mitään tarvetta keksiä pyörää uudelleen, mutta on ilo oppia ymmärtämään, miten minun pyöräni toimii ja miten kauas tai mukavasti sillä pääsee, ennen seuraavaan etenemismahdollisuuteen siirtymistä.  Samalla tulee opittua sen käyttämistä mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja toivottavasti myös pidemmän aikaa. Tällä hetkellä tämä kirjoittamalla tapahtuva omien käsitysteni pelkistäminen tuntuu olevan minun pyörälleni sopiva etenemistapa.

En kuitenkaan ole kokonaan vielä luopunut kummankaan kirjani jatkamisensta. Toiseen, ”Vaarin veneet kertovat”, on tehtynä jo satakunta tarinaa ja toiseenkin, ”Matin kikat ja mokat”, noin kymmenesosa siihen valittujen 150  kuvan tekstiosuudesta. Elämä näyttää aikanaan, miten niiden kanssa käy. Muutaman vuoden aktiivinen kirjoitusopiskeluni osoitti minulle, etten ole missään tapauksessa fiktion, vaan pelkän faktan kirjoittaja. Sen muodosta puuttuu edelleen vain riittävä sujuvuus ja puhtaus, joka tekisi siitä luettavaa.  Minusta on huikea se Esko Valtaojalta kuulemani  havainto, että ihminen on ainoa eläinlaji, jolla on mahdollisuus lukemalla oppia asioita aikaisemmilta kuin edelliseltä sukupolvelta ja silloinkin siis vain heitä jäljittelemällä.  Kirjoitettuna tekstinä se tarkoittaa meille pääsyä jo kaikkiin yli sadan sukupolven aikana tallennettuihin viisauksiin ja kokemuksiin. Todelliseen mielen ulkoiseen kovalevyyn, jota omalta pieneltä osaltaan tällä kirjoittelullani myös itselleni ja sen mahdollisille  muillekin käyttäjille rakennan. Muiden asia on sitten, käyttävätkö tai edes tarvitsevatko he sitä.  Niinhän se on kaiken luovan toiminnan, kuten vaikka taiteen suhteenkin. En usko että mitään aikaa kestävää taiteen teosta tehdessä on ollut tiedossa sen todellinen merkitys ja haluttavuuden myöhempi laajuus.

Miksi sitten teen näitä räpellyksiä itse ja täten julkisesti?  Vaikka kirjoihin tallennettu ajattelu on minusta ihmiskunnan suurin aarre ja lahja, valtaosalla ihmisistä ei ole sen hyödyntämiseen mitään omakohtaista tarvetta eikä todellista mahdollisuuttakaan. Ei myöskään mitään velvollisuutta siihen tutustumiseen niilläkään, joille on luotu siihenkin ilmainen mahdollisuus. Näinhän on kysymys tämän minun mietteisiini tutustumisen suhteen. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea eikä hyväksyä. Eikä se lukeminen maksa kenellekään mitään muuta, kuin siihen käytetyn ajan arvo tai erityisesti arvostus. 

Joku viisas on sanonut, että on parempi sytyttää edes yksi pieni kynttilä, kuin kirota täydellistä pimeyttä.  Minun tietäni nämäkin kynttilät valaisevat.  Siksi ajattelin jatkaa niiden sytyttämistä niin kauan ja silloin kuin tunnen siihen olevan tarvetta.  Ehkä useimmiten kipinänä on juuri oman vastaukseni hahmottamista jonkun kanssaeläjäni ilmaisemaan ongelmaan, tunteeseen tai ajatukseen.

MJK

Sadepäivän ajatuksia yksinäisyydestä.

Meistä jokainen näkee ja kokee ympärillään ja sisälläänkin yksinäisyttä. Jotkut toisinaan, eräät kaiken aikaa. Sen vatvominen näyttää olevan myös lehtien vakiosisältöä. Sinänsä loogista: Se koskettaa, muodossa tai toisessa, meitä jokaista. Moni sen muodoista ja syistä ehtinyt jo tulla tutuksi. Ilmiön kaikista versioista minulla ei ole ollut vielä henkilökohtaista omaa kokemusta. Toivottavasti ei tulekaan.  Esimerkiksi sellaista vanhuutta, jolloin tajuaa olevansa ympäristölleen tarpeeton ja uusien asioiden luomiseen tai edellisten evoluutiomallin kehittelyyn kykenemätön. Tänään rannalla työkennellessäni minua pohditutti asian toinen, se valoisampi puoli. Sekin ehkä vain normaalin työikäisen yhteiskunnan jäsenen viitekehyksestä.  Jos niin haluaa asian nähdä. Ongelman muuta yleisyyttä ja vakavuutta mitenkään vähättelemättä.

Yksinäisyys on tunnereaktio ja kuka tahansa saa ja voi tuntea mitä hyvänsä. Suuri osa siitä on siten omien valintojen ja ajattelukyvykkyyden, taikka sen puutteen, aikaansaamaa illuusiota ja harhaa.  Jos ihminen hyväksyy sen käsityksen, että hän voi itse aivan merkittävästi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja laatuun, kaikkia kuitenkin kohtaavan yksinäisyyden voi kohdata paljon rakentavammin, kuin valittaa sen  tuomasta kärsimyksestä.

Yksinäisyyden tunteen saa ja voi kokea tragediana ja ahdistuksena, mutta sitä järkeistämällä voi myös valita huomionsa kohteeksi sen hedelmällisenkin puolen. Esimerkiksi sen mahdollistama oman mielen ja omassa hallinnassa olevan ajankäytön osuuden vapaus.  Oman ajan käyttötapa on minusta ihmisen suurin valita. Sekä tunti- että elämän mittakaavassa. Luonnollisesti myös siihen liittyvän ”työajan” osalta.  

Uskon, ettei niin tasapainoista ja onnellista ihmissuhdetta rakastettuun, omaisiin, työyhteisön ja harrastustoiminnan muihin jäseniin olekaan, ettei se aivan oleellisesti rajoittaisi  henkilökohtaisten tekojen, ajankäytön, elämänrytmin ja usein ajatustenkin valintaa ja vapaata ilmaisemista.   Vaikka läheiskontaktit ovatkin yksinäisyyden tunnetta harventava elämänmuoto ja-valinta.  Henkilökohtaisista arvostuksista riippuu sitten, miten ihminen tämän yksinäisyyden mahdollistaman ainutlaatuisen vapautensa osaa tai haluaa käyttää. Minusta se on kuitenkin sellainen hinta joka, ainakin väliaikaisesta, yksinäisyydestä todella kannattaa maksaa.  Ja ainutkertainen, mutta pysyvä lahja oman elämänsä opiskeluun sekä säännölliseen uudelleen muotoilemiseen. Molemmat hyvin tarpeellisia ja hedelmällisiä ajankäyttötapoja. 

Tällaisen paljon jo kokeneen silmissä tuollainen, yksinäisyydellä lunastettu hetkellinenkään  vapaus onkin jotain, mitä hyvin harva on koskaan kokenut siten, että olisi ymmärtänyt sen arvon ja mahdollisuudet.  Rajoittamaton oman ajankäytön tila, jonka uskon monen taiteilijan ja tiedemiehen osanneen hyödyntää jonkun sellaisen löytämiseksi tai suorittamiseksi, johon he muiden kanssa symbioosissa eivät olisi koskaan ulottuneet. Olivatpa nuo muut läheiset kuinka laaja-alaisia ja sallivia tahansa. Luonnollisesti on myös  lukematon määrä sellaisia tapauksia, joissa poikkeusyksilön saavutusten takana ja vapaan erityiskehittymisen mahdollistajana on ollut omat valintansa hänen vuokseen  uhrannut  toinen henkilö. Molemmat luultavasti sisimmässään yksinäisiä, elleivät näe juuri noita siten mahdollistuneita tekojaan elämänsä tarkoituksen ja oman tyydytyksensä  täyttymyksenä.

Siinä juuri piileekin ehkä  eräs tämän kysymyksen avaimista.  Yksinäisyyden tunteen ydin ei mielestäni olekaan siinä, monenko ihmisen kanssa on säännöllisessä kontaktissa, tai jopa lähesriippuvuudessa, vaan siinä, kokeeko oman olemassaolonsa kenellekään mielekkäänä ja  tarpeellisena. Siis itselleen tai muille.  Eräs menestyksen käsitteen ja/tai tunteen perinteisistä  määreistä on se, kuinka helposti on korvattavissa.  Minulle  se tarkoittaa sitä, että niin kauan kuin itse tietää valitsevansa ja tekevänsä tarpeellisia tekoja, itselleen tai muille,  tunnekokemuksen niiden usein silti aiheuttamasta yksinäisyydestä, voi ymmärtää osana sitä hintaa, jonka siitä haluaakin maksaa.  Esimerkiksi vaikkapa tilanteissa, joissa huomaa olevansa lopuksikin yksin päätöstensä ja valintojensa kanssa. Tai liian väsynyt pitkän, mutta tarpeellisen työrupeaman jälkeen. Yksinäinen ja viluissaankin. Keskeisenä hetkellisenä tunteena, ei koskaan enää tätä valintaa.

Itseäni tämän ymmärtäminen on auttanut  aivan ratkaisevasti niiden kohtien yli, kun sairaalakausinani olen ollut liian heikko sekä ajattelemaan, että toiminaan minulle tärkeitä asioita edistävästi.  Kun olen sekä toivonut kipuihini kuolemista, että ahdistunut lähimmäisteni  kokemista vierailuvelvoitteista.  Kirurgi, joka ryhmänsä kanssa leikkasi  sydämeni ja  keräsi siihen kaikki varaosat eri puolilta kehoani,  haastatteli ennen leikkuupäätöstään minua ja käsitystäni operaation ehkä mahdollistaman loppuelämäni tarkoituksesta ja asioista joihin aioin sen käyttää. Hän kertoi valintojensa perusteeksi sen, kuinka paljon mieleni ja valintani oli edelleen merkityksellisessä elämässä kiinni ja olikin oikeassa, sillä nyt on menossa jo kahdeksas vuosi sen jälkeen. Nykyisten rajallisten voimieni mukaisia tekoja, joiden koen olevan  itselleni ja ympäristölleni tarpeellisia, vaikkeivät aina olekaan edes kaikkien tärkeimpienkään läheisteni arvostamia.  Eivätkä tuota heille sitä iloa kuin minulle siitä pelkästä tekemisen mahdollisuudesta.

Siis merkityksellistä elämää, mutta edelleen kovin usein yksinäisyyden kokemisen hinnalla.

Minulle henkilökohtaiset mutta vastuulliset valinnat, usein raskaat, keskeneräiset tai uudet suuret projektit ovat olleet elämän jatkon ja mielekkyyden moottoreina. Kuten olivat ne sitä edeltävät, oman polkuni vuosikymmenetkin.  Hyväksyn sen, että niiden aiheutttama usein voimakaskin yksinäisyyden tunne kuuluu sillä tavalla jokaisen ihmisen elämään, että sen kohtaamista kannattaa harjoitella ja ymmärtää. Sekä olla kiitollinen siitä että vielä pystyy senkin tuntemaan ja ajattelemaan. Maailman menoa seuratessa näkee hyvin, miten monelta nekin jo näyttävät puuttuvan.

MJK

Maailman halutuin ammattinimike ?

Tai ainakin Suomen. Valokuvaaja.  Tämän päivän 9.10. 2017 Aamulehden ”Taide ja viihde” erikoisnumeron kansikuvana oli katsojaa kamerallaan tähtäävä nainen ja sisäsivuilla hänestä  kahden aukeaman artikkeli lukuisine instagram otoksineen.  Henkilötiedoissa tietysti ammatti ensimmäisenä. Eli valokuvaaja. Itse artikkelin lukemalla sitten selvisi, että kysymys on optikkoliikkeen myyjästä, joka on ja haluaa pysyäkin ehdottomasti epäkaupallisena amatöörinä loistavan harrastuksensa parissa lopunkin elämäänsä. Myyjä ammattina ei vain liene ollut salonkikelpoinen ammattinimike artikkelin kirjoittaneen journalistin mielestä.

Samassa Aamulehden numerossa oli myös koko aukeaman pituinen artikkeli tamperelaisen sairaalan yhteydessä olevassa potilashotellissa toimivasta vauvakuvaamosta, jossa sitä studionaan nimittävän ja käyttävän valokuvausyrityksen palkkaama kuvaaja tallentaa noin 1000 vastasyntynyttä vuodessa ja toinen samalla tittelillä, mutta yrittäjänä, toimiva suunnittelee levittävänsä kyseisen toiminnan kaikkiin Suomen synnytyssairaaloihin. Siis artikkelin tekstin mukaan.  Kuten sekin, että itse kuvaustapahtuma on ilmainen ja vain tilatuista kuvista maksetaan.  Samassa tekstissä oli sivulauseessa se tieto, että kysymyksessä on yrittäjän ja todennäköisesti myös hänen alaisinaan toimivien paikallisten ”valokuvaajien” toinen ammatti.  Sitä ensimmäistä  kummallekaan ei sitten tässä yhteydessä mainitakaan, vaikka se onkin ehkä heidän varsinainen toimeentulokeinonsa. Yrittäjän koulutukseksi kuitenkin mainitaan kauppakorkeakoulu. Onko valokuvaaja siis jo ekonomiakin halutumpi ammattinimike. Tai tuottavammaksi kuviteltavissa.

Pari päivää sitten sama julkaisu hehkutti myös aukeamittain heidän julistamansa hääkuvakilpailun voittajien kuvia ja haastatteluja. Kaikki heistä olivat, artikkelin henkilötietolaatikossa, ammatiltaan valokuvaajia, mutta itse tekstiosasta ohimennen selviävien leipätöittensä osalta aivan muun ammatin harjoittajia. Joka kyllä myös näkyi heidän kuviensa ammatillisesta valmiudesta.  Tosin tässä valokuvaamisen osa-alueessa kohdehenkilöiden tunne-ilmaisu onkin se kaupallisen paremmuuden kriteeri. Jota tosin myös hieman kehittyneempi valokuvallinen osaaminen ei olisi ainakaan  huonontanut.

Suomea pidetään tittelihulluna maana. Erään, kenties vain urbaanilegendan mukaan eräs aikakausilehti luetteloi kerran kaikki Suomen ammatit arvostusjärjestyksessä. Siinä valokuvaaja oli arvostuksessa  suunnilleen kolmannensadanviidenkymmenen paikkeilla käämijän ja karkaisijan välissä. Siinä luettelossa ensimmäisenä oli arkkipiispa ja viimeisenä paimen.  Niistä voinee vetää sellaisen johtopäätöksen, että k.o. listasta onkin jo aikaa.  Jos se edes on totta. Johtopäätöksenä nykytilantesta voisi päätellä, että valokuvaaja ammattinimikkeenä on sen jälkeen noussut kohisten haluttavuusluettelossa. Eikä se johdu pelkästään  tähän ammattiin pyrkivien monikymmenkertaisesta ylikoulutuksesta yhteiskunnan tukemana ja erilaisin ammattitutkintonimikkein virallistamana. Kuitenkin kylmä totuus on se, että valokuvien tuottamisella ainoana ansaintakeinonaan ansaitsee  Suomessa jokapäiväisen leipänsä alle tuhat ammattilaista, vaikka kyseistä ammattinimikettä käyttää varmasti jo yli kymmenkertainen määrä.  Ellei peräti monikymmenkertainen jos lähes kaikki vain webbiin kuviaan levittävät sitä jo käyttävät. Omanarvontuntonsa  pönkittämiseen.

Itsekin syyllistyn tavallaan samanlaiseen harhaanjohtamiseen. Käyntikortissani lukee, harrastukseni ja ajankäyttömääräni, sekä tietysti myös yhden oppisuoritukseni  takia ”laivuri”, vaikka en ole ajanut metriäkään enää lähes kymmeneen vuoteen rahasta. Sen sijaan osan vuotta ajankäyttöni on lähes yötäpäiväisesti tuon ammattikuvan mukaista, mutta vain omaksi ilokseni.   Tunnen myös lukuisia henkilöitä jotka voisivat halutessaan ilmoittaa samalla perusteella ammatikseen vaikkapa ”kirjailija” taikka ”puutarhuri” tai ”kokki”  tai  ”automekaanikko”  tai  ”muusikko” tai ”koruompelija” tai ”löytöretkeilijä” tai ”kalastaja” tai ”tutkija” tai ”puuseppä” tai ”taiteilija” tai peräti ”taidemaalari” jne…… 

Lieneekö tämä ”valokuvaaja” nimikkeen käyttäminen henkilön muun tai taloudellisesti tuottavamman  ammattistatuksen sijaan siis osoitus  kyseisen ammatin arvostuksesta ja haluttavuudesta vai sen yleisnimen antaman potentiaalisen taiteilija-luovuusglorian hankintamahdollisuudesta nopeimmalla ja helpoimmalla tavalla.  Kuka tahansa kun pystyy sen pelkän valokuvan tuottamaan, jonka eräs lähiaikoina käyty oikeudenkäyntikin erään selfien tuottaneen apinan tekijänoikeudesta osoitti.

Siksi minusta nyt olisi aika jo alkaa todellisuudessakin käyttämään tarkemmin spesifioituja ammattikuvaajan toimintasektoria tai  ammatillista oppiarvoa ilmaisevia nimityksiä, mahdollisine kirjaimineen, joita kyllä  muissa  vanhemmissa ”vapaissa” ammateissä on jo ammattilaisilla yleisessä käytössä. Esimerkiksi: tietokirjailija, runoilija, lastenkirjailija, esseisti tai vaikka huilisti, kitaristi, pianisti, basisti….  Aivan vastaavia ja yleissanaksi jo levinnyttä ”valokuvaaja” nimikettä ammattimaisempia ja kertovampiakin täsmänimikkeitä on kyllä rittävästi löydettävissä valokuva-alallakin.

MJK

Small talk taidon puute?

Havahduin pohtimaan tätä asiaa, kun eräs, tavallisesti pirteä ja iloinen, ystäväni sanoi minulle, että aina juteltuaan kanssani, hän on pitkän aikaa vakava. Keväällä kuulin samaa suhteestani valokuvaukseen eräältä alamme mestarilta. Oivalsin heidän olevan oikeassa.

Sitä, onko kysymyksessä hyvä vai huono asia voi kukin päätellä ihan itse. Pohdin kuitenkin oman kantani siihen selkeäksi. Siis vain omalta osaltani. Minulle se on ominaista. Siis small talkin puuttuminen sosiaalisista taidoistani. Ja jääneekin sellaiseksi. Minulle elämä on aivan liian arvokas kulutettavaksi höpisemällä merkityksettömiä ja mitään tarkoittamattomia latteuksia sellaisten ihmisten kanssa, joihin minulla ei ole muuta kontaktipintaa, kuin senhetkinen fyysinen osoite.

Minusta jokaisen ihmisen todellisuus, ilman tuota merkityksetöntä kuorrutusta, on aina kuuntelemisen ja usein myös uuden oppimisen arvoinen mahdollisuus ja tarina sinänsä. Erityisesti silloin, kun puheena on asiat, joilla on hänelle, itselleni tai meille molemmille oikea syvällinen merkitys.  Merkityksettömästä sanamössöstä ei hyödy kukaan. Sehän on vain miedompi versio voimakkaassa humalatilassa olevan hölmön örinästä.  Kuitenkin sujuvaa  small talk taitoa pidetään usein sivistyneisyyden tuntomerkkinä, jonka käsityksen minäkin olen tavallaan hyväksynyt tähän asti. Asiaa nyt lisää pohtineena, pidän sitä enemmän tämän päivän maailman yleisen pinnallisuuden yhtenä selkeänä ilmenemismuotona. Vaikka sitä usein myydään meille hyvien käytöstapojen nimellä ja paketissa.

Olen jo muutaman vuosikymmenen, onnekseni,  kuulunut pieneen suljettuun eettis-humanistiseen yhteisöön, jonka keskeinen kantava idea on ollut se, että jokainen jäsen tietää hänet otettavan siellä vakavasti.  Lisäksi se, että keskenään hyvin erilaisten ihmisten ajatusten  keskittynyt kuuntelu ja kommunikointi heidän  ryhmään tuomistaan näkemyksistä tai ongelmista kehittää sekä kaikkien osallistujien tajuntaa, että heidän kykyään sietää ja hyväksyä merkittävää erilaisuutta.  Minunkin ”pääsylippuni” ryhmään kutsuttaessa oli usean sen jäsenen kokemuksellinen tieto merkittävästä erilaisuudestani ryhmään jo kuuluviin verrattuna. Ryhmä on myös koostunut henkilöistä, jotka eivät ole poikkeavan herkkiä ajautumaan minkäänlaisiin harkitsemattomiin ja hallitsemattomiin emotionaalisiin prosesseihin nopeasti enenevässä monitahoisessa keskinäisesssä kommunikaaatiossa.

Vuosittainen, maksimissaan viikon työskentely kyseisen ryhmän kokoontumisissa on ollut minulle koko elämänkatsomustani ratkaisevasti laajentava vaihe ja lahja, joka mielestäni jokaisen olisi jossain aikuiselämänsä aikana saatava.  Jos on siihen halukas ja kykenevä.  Siis kokea tilanne, johon voi mennä avoimena kokonaisena itsenään, kykyineen, kysymyksineen ja komplekseineen tietäen, että tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi arvokkaana olentona ja saavansa todellista rehellistä palutetta silloinkin, kun toinen ryhmän jäsen on hänen kanssaan täysin eri mieltä kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Työskentely kuitenkin tapahtuu vapaamuotoisesti ja valitsemansa teeman esittäneen jäsenen toiveiden sekä ohjeiden mukaisesti, eikä  kokoustyyliin puheenjohtajan jakamien vuorojen kangistamana. Vaikka  kuhunkin aiheeseen suhtaudutaan vakavasti ja vastuullisesti, huumorin käyttö on  ollut aina luonnollisesti sekä sallittua, että yleistä kuten kaikessa muussakin älyllisessä kommunikaatiossa. Huumoria ei myöskään ole käytetty itse asiasta poikkeamisen tai kenenkään toisen  mitätöimisen tavoitteella.

Vuosikymmenten aikana olen täten tutustunut satoihin sellaisiin inhimillisen elämän puoliin, kulttuureihin ja olosuhteisiin, joista minulla ei muuten olisi mitään omakohtaista käsitystä eikä kokemusta, tai joista käsitykseni perustuisi pelkän kirja- tai mediatiedon ulkokohtaisuuteen ja sen tarkasteluun vain siitä kirjoittaneen näkökulmasta. Käsiteltyjen aiheiden kirjo on ollut rajaton liikkuen jonkun yhden sanan monista merkityksistä kaikkien valtauskontojen  yhteiseen historialliseen sukupuuhun. Unohtamatta kuitenkaan  myöskään ajankohtaisia asioita, liike-elämää, muotia, musiikkia, taiteita, terapioita, terveyden ja sairaudenhoitoa, koulutusta jne…jne.. Kenties ainoa aihepiiri, joka ei ole tässä ryhmässä koskaan tullut yhdessä käsitellyksi onkin puoluepoliiikka. Sitä ei ole harkitusti vältelty, ilmaisesti se on vain kuulunut sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole ollut kenellekään kovin syvällistä henkilökohtaista merkitystä.

Itse olen tarvinnut ja saanut omaan käyttööni ryhmässä antamassani ja saamassani aivolainassa elämäni keskeisten uusien kehitys- ja muutosmahdollisuuksien  valmistelua, ennakkoarviointia, opponointia ja valmistelemastani asian esittelystä syntynyttä virikekirjoa sekä siihen silloin paneutuneiden vaativaa sparrausta. Niiden tuloksena olen löytänyt ja solminut lopullisen rauhan lukemattomien mielessäni keskeneräisenä muhineiden käsitteistöjen ja ongelmavyyhtien kanssa.  Erityisen kiitollinen olen ollut omassa työskentelyssäni olevien virhetoimintojen ja –arvioiden esiin nostamisesta ja tilaisuudesta nähdä silloin muunlaisiakin, joskus selkeästi rakentavampia etenemistapoja.

Useimmin olen tässä ryhmässä kohdannut sellaisen minulle annetun kommentin, ettei tapani valmistella mukanani tuomia asioita erittäin perusteellisesti, olekaan välttämättä jatkokeskustelua ajatellen hedelmällisin ja muita osallistujia aktivoivin lähestymistapa.  Itselleni ja asiani etenemisen kannalta,  luonteeltani suunnittelija-ammattilaisena, se on ollut jo esiasteena palkitseva vaihe ymmärrykselleni, ryhmän vuotuiseen tapaamiseen valmistautuessani. Siitäkin huolimatta, että se on jättänyt muille jäsenille hieman vähemmän liikkumavaraa asian jatkokäsittelyyn. Itse olen myös eniten nauttinut ja saanut sellaisista pitkistä ja huolellisesti valmistellusta aiheen avauksista, joiden aihepiiristä tai  syvällisemmästä sisällöstä minulla ei ole ollut mitään omakohtaista aikaisempaa kokemusta. Tällainen, tämän ryhmän työmuoto, vakavasti asiaan paneutuminen, ilman kenenkään miellyttämistavoitetta, tai esitetyn asian nielemistä sellaisenaan sitä kyseenalaistamatta, on minulle ollut juuri voimauttava vastakohta useiden muiden sosiaalisten tilanteiden verbaaliselle pintakuohulle.  Se on myös auttanut itseäni ymmärtämään, miksi en todellakaan viihdy kapakoissa enkä muunlaisissakaan  bailuissa, joissa puhutuista ja kuunnelluista sanoista ei jää mitään käyttökelpoista muistijälkeä. Jollei todistamattomia juoruja pidetä sellaisina.

Sen ymmärtäminen on itselläni vielä kesken, mitä sellaista niissä käyminen, siellä small talkaaminen ja isommassa tai pienemmässä hiprakassa samojen asioiden eestaas vatvominen antaa osallistujalleen, että se on kyseisen ajan ja rahan käyttämisen arvoista.  Olisin avoimesti ja rehellisesti iloinen sen tiedon hallitsemisesta omaa maailmakuvaani laajentamaan.  Senkin tiedon toivoisin kuitenkin saavani muulla tavalla, kuin siihen elämänmuotoon ja -sisältöön itse kokonaisvaltaisesti paneutumalla.  Mitään syytä minulla ei ole muilta sitä tilaa kuitenkaan kieltää.  Jos joku senkin mainitsemani elämänmuodon hallitseva ja sitä arvostava haluaisi  vakavissaan mukaan tähän toiseen tapaan jäsentää maailmaansa, minulle voi ilmoittaa halunsa, ja  otan asian puheeksi seuraavia ”erilaisia” jäseniä pohtiessamme. Minulla olisi hänen ensimmäiseksi alustuksekseen jopa ehdotus. Vakavasti ja rehellisesti, ilman sarkasmia tai väheksyntää ehdottaisin työnimeksi vaikka ” Small talkin merkitys nyky-yhteiskunnassa”.

MJK