Valon vuo(k)si 2. Valo kuin sävel.

Vaikka olenkin musta lammas laulu- ja soittotaitoisten esivanhempieni suvussa, musiikki on ilmiönä aina kiinnostanut minua valon ohella. Omat luovat suoritukseni sen kentällä jäävät muutaman multivision ja opetustilanteiden diaohjelmien taustoihin ja samojen tilanteiden perkussiosoittimien rakentelu- ja käyttötilanteisiin.  Silti minusta on ollut aina luonnollista kokea valon ja musiikin monitasoista samankaltaisuutta. Valokuvan sukulaisuus  sävellykseen on minulle enemmän kuin ilmiselvää. Rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ilmaisua, joko perinteisissä muodoissa pysyen, tai uutta etsien. Olemassa jo olevaa näkyvää todellisuutta muotoilemalla, tai luomalla kokonaan uusia valon ja varjon tarinoita.  Kumpaakin voi tehdä sitten joko huonolla tai hyvällä ammattitaidolla, itse tulos ei sitä eroa tunnista, kuulija tai katsoja sensijaan kyllä. Viesti tai tunnetila jää puolitiehen, ja sitä varmemmin, kuinka epäselvä se oli jo lähettäjänsä mielessä. Tai kuinka epävireisellä kalustolla sitä yritettiin toteuttaa.

Tällä hetkellä työskentelen päivittäin ammattitaitoaan päämäärätietoisesti kehittävien kollegoitteni studioitten ja taitojen trimmaamisprojektissa, siis kuin soittimen viritystä puhtaitten sävelten tuottamiseksi. Tässä tapauksessa valon. Sävelkorvan tilalla käytetään ja kehitetään valosilmää. Joillekin se on jopa luonnonlahja, vaikkakaan ei  kukkaansa puhkeava ilman ahkeruudella ja teoriatiedoilla kehittämistä.  Koen sen työskentelyn jokseenkin systemaattisesti täysin soitinvirittäjän metodina.  Soittimien korvaajina ovat luonnollisesti erityyppiset valot ja niiden kielien sijalla moninaiset heijastimet ja muut valaisinten lisälaitteet.  Kirjavaa laatua ja epäonnistuneita virityksiä niissä on varmaan yhtä paljon kuin soittimissakin. Valoissa kuten musiikissakin.  Omaan soittotekniikkaan taas liittyvät kaikki ne henkilökohtaiset perustaidot, joilla soittajan ääni- tai kuvaajan valoinstrumentteja käsitellään halutun valokerronnan luomiseksi. Siinäkin tekijöiden taitovalikoima on äärettömän heterogeeninen ja moitteettoman lopputuloksen saavuttamiseen kuluu sekä rahaa, että varsinkin työaikaa. Vähintään vuosia. Kuten musiikissakin. Mutta se on ainoa toimiva tie.

Vasta näiden perusrakenteiden kunnollisen toiminnan jälkeen tulee mukaan, musiikissa kuuluviin, kuvissa näkyviin, ne lopputuloksen laadulliset erot, joilla se varsinainen sävellys, tässä valokuva, on luotavissa persoonalliseksi, kertovaksi, tunteelliseksi, kauniiksi…  Tai vielä useammin, valitettavasti, yksinkertaisesti  toteavaksi, dokumentääriseksi, samantekeväksi, epäkiinnostavaksi. Mutta tästä viimemainitusta tuloksesta ei pääse pois ilman sekä toteutuskaluston että  työskentelytekniikan  kärsivällistä tavoitteellista viilaamista.

Olen usein pohdiskellut sitäkin yhtäläisyyttä, kuinka pätevän soittajan korvaa särkee epävireinen, epätahtinen, epämelodinen ja epäharmooninen musiikki.  Sama on jokapäiväistä todellisuutta myös valosilmälle siinä kuvallisten teosten tulvassa, joista valtaosa on nykyään valokuva- ja valaisutekniikalla tuotettuja.  Olen kuullut, että lukkarin sävelkorva suorastaan happanee ammuvainaan äänellä veisaavien mummojen akustisessa jatkuvassa vaikutuksessa ja surrut sitä, että sitä samaa tapahtuu kaiken aikaa, jopa raaempana, puhtaan valosilmän itselleen harjoittaneellekin päivittäistä laadutonta kuvavirtaa pakkokatsellessaan.  Ilman sitä visuaalista informaatiota kun tänä päivänä ei olisi maailmanmenosta edes tietoinen.

Valokuvaajan ammatissa keskeiseksi ongelmaksi olen lähivuosina havainnut erityisesti tuollaisen likaisen ja  epäharmoonisen  valovuodon ja hallitsemattoman valoroiskaisutavan ryömimisen myös päivittäisiin työtiloihin ja –tilanteisiin.  Estämään  raikkaan ja kirkaskontrastisen valokerronnan näkemistä ja tunnistamistakin.  Tasaharmaata ja usein myös puhkikontrastista kuvamaailmaa suolletaan kiireellä ja ilman paneutumismahdollisuutta sellaisessa ympäristössä ja koskaan edes huomaamatta tilanteen kieroutuneisuutta.  Siksi valosaasteettoman ja puhtaan studiotyötilan luominen sekä ylläpitäminen on silmän perushuoltoa ja ammatillisen huipputuloksen ensiarvoinen aloitusvaatimus. Aivan liian harvassa on kuitenkin niitä kuvaustiloja, joissa  tämä lähtötilanne on hallinnassa. Työmaata siis siinäkin riittää. Musiikin puolella se tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että vieressä jyrisevä kivipora on sammutettava, ennen kuin kitaraa kannattaa virittää.

Kokonaan oma projektinsa elävän ja mielenkiintoisen valoilmaisun jarrujen poistamisessa onkin sitten ammattikuvaajakohtaisesti kymmenien ja joskus jopa satojen riittikuvausten tuoma kyllästyneisyys uuden etsintään. Ja harrastajille päiväperhosina elävien hetkellisten valomuotien apinoinnin unohtaminen.  Perusratkaisut, harjoitellut ja nopeat,  kun ovat kaupallisessa toiminnassa riittäviä. Ja tällä hetkellä juuri riittikuvissa myös niiden alapuolelle jäävät suoritukset.  Se kallis kamera kun riittää liian usein valollisesti sokeankin laskutusperusteeksi.  Muusikon työ on kuitenkin valokuvaajiin verrattuna jo historiallisesti niin paljon kehittyneemmällä ammatillisella tasolla, että  rahalla maksettavaa toimintaa ei pysty ylläpitämään, jos soittaa marssin keskelle valssin rytmejä, tai vetäisee virren säkeistöksi säkkijärven polkan.  Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista  Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin. Valokuvamaailmassa sellainen kuvalaadullinen limboilu onnistuu edelleen ihan empimättä. Kuvien lukutaito ja valosilmä on sen verran edelleen jäljessä maksavan yleisön odottamasta musikaalisuudesta. Eikä sitä synnykään, ellei kyllin kauan ja lukuisasti tarjota laadukasta kuvaa katsottavaksi. Edes omassa tuotannossaan.

Sekä ammattikuvauksessa, että myös valokuvataiteen genreissä esiintyvän ilmaisullisen toistotapporutiinin välttämisestä näin kerran New Orleansilaisessa jazzklubissa nokkelan ratkaisun. Siellä sai toivoa jammattavaksi mitä vain eri kappaleita 5 dollarilla, mutta ”When the Saints”  toivominen maksoi 20 dollaria. Saattaisi olla sovellettavissa  riittikuvaankin, vaikkapa siten, että valokuvaajan vapaa ja persoonallinen valollinen näkemys ja idea maksaisi neljäsosan perinteisestä vanhemmille ja isovanhemmille tarkoitetusta, vaikkakin klassisesta ja vuosikymmenien muotoilemasta toteutuksesta.  Sille tosin on aina omat markkinansa, mutta varsinkin muunlaisen valotunnelman  variaatiot pitäisivät kuvaajankin valppaana ja valaisuopintoihin orientoituneena.

Valo- ja valaisumaailman rajattoman erilaisissa ja erihenkisissä variaatioissa kun riittää niin loputonta harjoittelukenttää, ettei siitä yhden ihmiselmän aikana ehdi  saada kuin maistiaisia. 

Nyt käynnissä oleva valon vuosi antaa siihen taas motiivin vahvistusta ja runsaasti virikkeitä. Vaikkapa ottamalla kuviensa kantaviksi valoteemoiksi kulloiseenkin aiheeseen liittyvä tai sopiva musiikki.

MJK

Koulutuksen etiikasta. Osa 3.

Alkaneen 48 kouluttajavuoteni päivitystavoitteena nyt tammikuussa olen käyttänyt runsaasti aikaa alan nykytilanteen selvittämiseen tutustumalla huolellisesti eri koulutusyhteisöjen someilmiasuihin ja niiden myös verbaaliviestinnällisiin tavoitteisiin. Ja haastattelemalla kaikkia tapaamiani nykytilanteista tietäviä. Lisäksi lukenut netistä erityisesti koko visuaalisen alan sekä koulutukseen että kaikkeen ammattiosaamiseen liittyviä foorumikeskusteluja. Ja luonnollisesti voimassa olevat valokuvan ja lähialojen työelämän ammatillisten tutkintojen vaatimukset. Katson tällaisen, ajan tasalla kentän trendeistä pysymisen, olevan jokaisen kouluttajan perusvelvollisuus. Siitä huolimatta, että se saattaa synnyttää aiheellistakin henkistä ahdistusta. Törkeästi yliampuvan kaupallisen tiedotuksen ja foorumien täydellisen hölynpölyn massa kun on niin ylipursuava.  

Onnellinen se, jonka ei tarvitse työtään kunnolla tehdäkseen niitä selata. Minulle tämä, sinänsä tarpeellinen kierros, lienee tähän mennessä lähes ainoa negatiivinen kokemus nykyisessä työelämään paluussani.

Surullinen yhteenvetoni tilanteesta on: Suomessa on tänään täysin laillista ja koulutusjärjestelmämme virallisella henkisellä ja taloudellisella tuella rahastaa täysin utopistisilla haavelupauksilla lahjattomien, laiskojen ja tyhmien rahat sekä katteettomat uramahdollisuudet. Muillakin kuin valokuva-alalla, jonka kentän todellisuuden luonnollisesti tunnen lähialoja paremmin. Muutos huonompaan suuntaan on ollut parissa lähivuodessa romahdusmainen. 

Koulutusalalle kokonaisuudessaan on pesiytynyt aivan valtavasti uusia puhtaasti vain liikevoiton tavoittelemiseen keskittyneitä yhteisöjä, joiden vastuu osaamistuloksestaan ei yllä sadasosaankaan heidän omista myyntiylisanoistaan ja, uutena ilmiönä, kuvistaankaan.  Ylisanoista on ihmisillä jo hieman kokemusta auto- ja tietokone- sekä laihdutusainekauppiaitten markkinointiviestinnästä, mutta se ilmiö, että kelvotonta, vaikkakin valtion auktorisoimaa kotimaista visuaalista koulutusta kaupataan uhreille ulkomaisten kuvatoimistojen myymillä bulkkikuvilla, vaikkakin heidän itse tuottamiaan paremmilla, menee jo uuden huijausmuodon kentälle. Toinen tutumpi, mutta nyt selvästi ja voimakkaasti lisääntynyt, huijaustapa on se, että ”koulutuksia” kaupataan ”tv:stä tutuilla” nimillä, joiden osuus ostettavasta sisällöstä ei ole prosenttienkaan luokkaa, tuloksista puhumattakaan. Tai nimekkäiden ulkopuolisten adaptoitumisella oppijoiden todellisuuteen.

Mielestäni, ja hyvin perustein, pääsyy osaltaan tähän onnettomaan tilanteeseen on sama kuin TV1 sisällön laaduttomuuteen, automaattinen rahantulo ja monopoliasema. Kilpailun totaali puute siinä ja tekijöiden kehittymistarpeen minimointi. Veronmaksajien kustantamassa koulutuksessa on usealla alalla pudottu niin kauas todellisen ammattitoiminnan ytimestä, että mikä tahansa vaihtoehto, joka lupaa, useimmiten valheellisesti, muuta, kykenee murtautumaan markkinointiviestinnän keinoin tietämättömien vaihtoehdoksi. Mediaseksikkyyden lisäksi.  Ja lopputulos onkin sitten itseään kasvattava lumipallo. Mitä enemmän kelvottomia tekijöitä, sitä useammalle kyvyttömälle syntyy harha niiden joukkoon siirtymisestä isojen lihapatojen ääreen. Valokuvausammatissa lisäsyy on luonnollisesti alan tekninen taidottomuusvallankumous. Digitaalistuotannollinen kelvottomuuden hyväksyntä  ja käyttö julkaistavaksi lopputulokseksi.

Toinen, mielestäni vielä suurempi osatekijä on kouluttajien ”mukavan open syndrooma”. Kaikkia kuuluu kehua, kaikkia kuuluu rohkaista, kaikkien onnettomien räpellysten kuuluu olla hyväksyttävissä opintosuorituksena. Ainoana tarkoituksena olla itse mukavan ja innostavan maineessa ja/tai pitää huolta siitä että lahjattomat ja kelvottomatkin pysyvät peruskouluperiaatteella mukana, koska koulutusyhteisön sekä kaupalliset että veronmaksajien kustantamat tulot riippuvat tänään totaalisti siitä, montako päätä on virallisesti paikalla laskutuspäivänä. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että valmistuneet ovat sitten suoraan työkkärin asiakkaita ja aktiivisimmat heistä laadullisia ja taloudellisia markkinahäirikköjä. Ja lumipallo kasvaa….

Aivan omaa ammatillista joukkotyhmyyden tiivistystä tekeekin sitten erilaisten nettifoorumien nimettömät ”kaikkien alojen asiantuntijat”, ymmärtämättä mitään asiasta, jota esittävät vielä tyhmemmille, ainoita oikeita totuuksiaan jatkotoistettaviksi.  Törmäsin mm. hiljan yli viidekymmenen asiasta postaajan ja 6000 lukijan keskusteluun omasta 1960 luvulla antamastani  ja tarkoitukseensa hyvin toimineesta ammatillisesta etäharjoitustehtävästä. Useimmilla mielipiteensä ja sitä vastustavan kantansa jyrkästi esittäneistä ei ollut hallinnassaan edes käsitteitä, mihin tuo yhden kuvan harjoitus ammatillisesti tähtäsi. Eli jyvien erotteluun akanoista ammatillisin kriteerein. Saman tehtävän viimeisen käyttämäni evoluutioversion ja aikaisemmatkin mukaan lukien, on täysin moitteettomasti  ja tehtävän tarkoituksen sisäistäen, vaikkakin kovan ponnistelun jälkeen, suorittanut vain yksi opiskelija.  Joka on juuri tällä hetkellä lähivuosien kansainvälisissä ammattilaisten rankkaamissa koitoksissa maailmanlaajuisesti menestynein suomalainen mainoskuvaaja. Jonka urakin on vasta nousussa. Ja jonka ”luovuudesta” ei liene sitä ainoana oikeana kriteerinä palvovillakaan huomautettavaa.

Tämä luovuuskäsitteen käyttäminen täysin tilannekohtaisesti sekä kasvun ihanteena, että erilaisuuden halventajana, näyttääkin olevan edelleen ns. luovien alojen koulutuksen ”henkilökohtainen ongelma”.  Kaikesta kouluttajavastuustaan kun pääsee sen mainitsemalla tai ottamalla sen sellaiseksi subjektiiviseksi arviointikriteeriksi, jossa saa olla aina oikeassa. Täysin tuloksesta riippumatta.  Lahden MI:n entinen rehtori määritteli kerran koulutusta siten että ”jos insinööri osaa myös sorvata, se on ylimääräinen etu, mutta jos sorvari osaa suunnitella sorvattavan kappaleen, on koulutusrahat käytetty väärin”.  Itse käytän useimmiten sellaista havainnollistamista, että jos muusikon taidon tutkinto-osaamiskriteeri on musiikin laji miten tahansa soitettuna ja ilman kyseisen instrumentin hallintaa, eikä oikein ja myös nuoteista puhtaasti soittaminen  kussakin tutkinnon lajissa, voi tyhmempi sellaista luulla, tai ainakin nimittää, luovuudeksi. Enkä liene koskaan kuullut luovasta säveltäjästä, joka ei osaa soittaa. Sen pitäisi olla kuvallista todellisuutta myös visuaalisen koulutuksen tutkinnoissa. Tällä hetkellä suunta ei edes ole siihen.

Tämä asia on vielä visuaalisen koulutuksen kentällä täysin sisäistämättä.  Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän oikealle ”luovuudelle” on virikkeitä ja mahdollisuuksia niillä, jotka hallitsevat sekä oman välineensä tekniikan, että ilmaisun eri suuntautumisalat ja –keinot. Siinäkin kun olisi arvokasta uraa suunnittelevalle aivan rittävästi opetettavaa koulutusyhteisössä, sen pelkkään mutuun ja ei mitattavissa oleviin kriteereihin perustuvan luovuuden määrittelyn ja palvonnan sijaan.  Puhtaasti kuvataiteilijan uraan valmentavissa paikoissa asia on mielestäni juuri käänteinen, vaikkei sielläkään osaaminen ole aina haitaksi.

 

Sensijaan se on kaikille haitaksi, kun ammatillisen peruskoulutuksen myyntiväite on ”meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Tai  ”ammatillisten perusosaamisten osaamisen vaatiminen tappaa luovuuden”. Henkilökohtainen kantani jo puoli vuosisataa järkevään ammatilliseen peruskoulutukseen on se, että on oppijan täysin oma henkilökohtainen taidolliseettinen valinta, mihin hän koulutuksessa saamiaan  osaamisvalmiuksia käyttää ja koulutuksen vastuu painottuu siihen miten hän osaa käyttää sitä.  Jo sen täyttämisessä on niin riittävästi haastetta, ettei ole mitään tarvetta kaupata sitä valheellisilla muilla houkuttimilla.

MJK

Never say never 2. Valaisupajat alkoivat.

Ensimmäinen työkuukausi on takana kunnianhimoisten ammattilaiskollegojen opiskeluluotsina jälleen. Pitkiä päiviä ja tuntien puheluita. Ympärivuorokautista alan seurantaa. Unissakin. Datasiirtoa ennätysmäärin koneilleni kuvien tulvissa. Tiedon etsimistä, omaksumista ja jakamista. Jäähdyttelyvuosinani olin lähes unohtanut, kuinka kivaa tavoitteellinen ja intohimoinen ammattikuvaus onkaan. Samalla viihdyttävää, opettavaa ja tuottavaakin. Ainakin tyydytystä. Rahaa kun tästä nykyroolistani ei edes ole tarjolla. Mutta enpä vie siinä kenenkään muunkaan leipää, mitään tunkua kun tähän rooliin ei ole näköpiirissä. Vielä. Sensijaan autettavista  ja ohjattavista ei synny puutetta, eikä onneksi tuloksistakaan. Niiden kasvava virta saatiin nyt käyntiin, harjoituskerralla omien tavoitteitten tarkistamiseksi ennen maksavien asiakkaiden tiedossa olevia sellaisia keikkoja, joihin sisältyy kunkin pajaisäntänä toimivan valokuvaajan seuraava osaamisporras. Tässä kuvamaistiaisia tammikuun itselleni onnellisimmista päivistä. Ahkerat ihmiset kun ovat ikuinen ilo silmilleni.

Tällainen oli tämän kerran teami. Vielä n. 18 tunnin työn jälkeen. 

Kun ensin oli vähän kannettu kalustoa kuvauspaikalle.

Neuvoteltu toteutustavasta ja työnjaosta.

Siirrelty kalusteet uusiin paikkoihin.

Lajiteltu hyödylliset apuvalaisimet käyttäpaikkansa ja -tarkoituksensa mukaisiin ryhmiin.

Vedetty valaisun säätöön tarvittavat uudet kaapeloinnit.

Valmisteltu muotokuvaosuuden mallit käyttökuntoon.

Taustan huolellinen valaisu ja kontrastinhallinta tuotti  ensiksi kyseisen tilan edustuskuvat sen tulevaa myyntiä tukemaan aikanaan.

Sitten olikin aika hyödyntää sama työ tilassa asuvan pariskunnan juhlallisena ja myös todellisena rubiinihääkuvana, jonka tarkoitus on jäädä ikuiseksi jälkipolven perhekalleudeksi.

Samaa valopohjaa hyödynnettiin vielä uudella erilaisella somistuksella tilan käytöstä myös sen arkisemmassa työtupaolemuksessa isännän laivan pylpyrä- ja purjeverstaana. 

Se kuva nähdään aikanaan toisessa viitekehyksessä.

Sitten olikin jo aika purkaa viritykset ja pakata kamat kotimatkalle.  Maallikko ei ikinä hahmottaisi, että työ tällä huolellisuudella vaati noin viikon valmistelu- ja viimeistelyvaiheen. Nelisenkymmentä uutta väliaikaista virtajohtoasennusta tilan oman valaistuksen lisäksi, nelisenkymmentä Eurospottia, yhdeksän Dedolightia, kahdeksan Elincrome kompaktisalamaa henkilöiden ilmeen hallitsemiseksi.

Ja parisenkymmentä tuntia varsinaista koulutus/kuvaustilannetta, useamman hengen urheilusuorituksena. Tavoitteena kun oli tuottaa sellaiset asiakaskuvat, joita tilausbriefi ( löytyy SAV:n jäsensivuilta) edellytti ja jotka toivat lisää ymmärrystä ja osaamista koko osallistujajoukon ammatilliseksi taitopääomaksi.

Tämän joukon ammattilaisille se on kuitenkin jo aika luonnollista.

Hauska on huomata, että on ammatissa, jossa eläkeiän jälkeenkin riittää rajattomasti löydettävää ja työnilosta nautiskelua. Sen nykyvoimilleni fyysisen rasittavuuden korvaa kyllä moninkertainen ja ikuinen oppimisen ilo.

MJK

ps. Tämän kirjoituspäivän kruunasi juuri saapunut tieto lukuisien SAV:n kollegoitteni tuorein menestys ammattilaisten kansainvälisissä mittelöissä. Kansamme kokoon nähden edustamme jälleen suhteellisesti kovinta tasoa. Monella eri suuntautumisalalla ammattikuvauksessa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, että kuvitus/fine art kategoriassa kymmenen kärjessä oli kolme SAVilaista. 

Ja valaisupajan tarkoitus on tuottaa juuri sitä kansainvälisesti tunnustettua ammattiosaamista edelleen.