Olen sekä hyvin vihainen, että hyvin surullinen. Tavasta, jolla osa ammattivalokuvaajayhteisöistä
repii ja halventaa tällä hetkellä koko ammattikunnan toimintaedellytyksiä. Otsikon sana on neutraalein, minkä keksin
ja synnytin tuon toiminnan määrittelyksi. Joku toinen olisi ehkä sanoittanut otsikon tutummin. Juudaksen suudelma? Ennen kuin kukko
kolmesti laulaa…? Jenginpetturit? Takinkääntäjät? Kaverin jättäjät? Toisten työn hedelmien poimijat? Selkäänpuukottajat? Kaksinaamaiset? Harhaanjohtajat? Toisen housuilla mäkeä
laskevat? Omaan pesään kusevat? Loiset? Verenimijät? Kovia määreitä, vaikkakin mieleeni tulevia
tällaisessa tilanteessa. Joulukuun
alussa 2014.
Aloitan historian hämärästä, mutta oikeilla tiedoilla, koska
olen itse ollut mukana joka vaiheessa. Usein tekijänä, aina tukijana. Ja
kriittisesti suhtautujanakin. Mutta aina reilusti, avoimesti ja julkisesti oman
porukan sisällä. En tämän päivän
tapaan, teetetään toisilla työt ja huijataan itselle tulokset. Sekä levitetään siitä kiitokseksi alan hajaannusta
tavoittelevia väitteitä. Ja vuosikymmenien yhteistä aherrusta hävittäen.
Kuusikymmentäluvun lopulla saatiin valokuvaajakentän tietoon
tulossa oleva lakiuudistus. Se tarjosi ammattikunnalle erittäin merkittävää
taloudellista tukea ja juridista etua sekä yhteiskunnallista tunnustettua
asemaa tuleviksi vuosikymmeniksi, jos silloin varsin kirjava kenttä kykenee
organisoitumaan yhdeksi neuvottelukumppaniksi ja sellaisena laissa
mainittavissa olevaksi alan tekijänoikeuksien valtuutetuksi. Näin toimittiin ja
synnytettiin alan keskusliitto. Useimmat
sen työn keskeisistä vuosikausien toteutusvastuullisista ovat jo vainajia, eikä heidän tarvitse
kokea nyt käynnissä olevaa korvaamattoman työnsä ja ammattikunnan tavoitteitten
häpäisemistä. Sen työn, jonka
tuloksia valokuvaajat ovat jo lähes viisi vuosikymmentä käyttäneet. Ja
saavuttaneet juuri yhteistyöllä ja niiden tukemana alan nykyisen tason ja
arvostuksen.
Eli esimerkiksi valokuvan liittäminen tekijänoikeuslakiin, alan
professuurit, akateemikot, korkeakoulut, maisteri- ja tohtoristatukset, amk-koulutukset, työelämän viralliset
ammattitutkinnot, monivuotiset
valtion ja läänien taiteilija-apurahat, kohdeapurahat, valtionpalkinnot, kansainväliset
näyttelyvaihdot, läänintaiteilijat, valokuvataiteen museon, valokuvakeskukset, valokuvakirjojen
laatutuki, usean eri tahon myöntämät apurahat, eikä lainkaan vähimpänä
kopiostokorvaukset. Yhteensä muutaman miljoonan vuosittaiset taloudelliset tuet suomalaisen valokuvakulttuurin kehittämiseen. Väitän perustellusti syvällä
rintaäänellä, että ilman keskusliittotason yhteiskunnallista neuvottelu- ja
yhteistyöpanosta tämä kaikki olisi jäänyt, nyt jo vuosikymmeniä sitten, saamatta
ja elänyt vain joidenkin visionäärien haaveissa. Lisäksi murto osa
edellämainituista olisi tänäänkään olemassa, jos mikään. Tämä vuosikymmenien järjestötason
organisoima yhteen hiileen puhaltaminen on antanut valokuvaajille tämän kaiken.
Asteittain ja yhteisvoimin edeten. Yhteiskunnalle annetut lupaukset
pitäen. Onko tämän kaiken hävittäminen
nyt kuitenkin joidenkin alan yhteisöjen käsissä ja tavoitteena? Siltä näyttää.
Miten muuten on selitettävissä se, että nyt on tästä
yhteiskunnallisesti tarkoituksemukaisesta ja toimivuutensa jo todistaneesta
elimestä, keskusliitosta, eronnut kaksi
valokuvaajajärjestöä, jotka ovat jo julkisesti hakeutumassa
tasa-arvoisiksi yhteiskunnan resurssielimien neuvottelukumppaneiksi ja
keskusliiton kanssa samasta tukipaketista kilpaileviksi alan toimijoiksi. Koska mikään tukiresurssi ei enää
nouse, samaa kakkua tullaan
repimään eri suuntiin nyt yhä
kummallisemmilla väitteillä ja perusteluilla, mikä on omiaan aiheuttamaan vain
valtavaa hämmennystä resurssien jakajissa. Ja alan luotettavan maineen
menetyksen.
Minun on totaalisen mahdoton ymmärtää sellaisen separatistijärjestön
tavoitteitten puhtautta ja kykyä jäsentensä palvelemiseen, joka on tästä
keskusliiton hallituksen sisäisesti määrättävissä olevasta osuudesta saanut
lähivuosien aikana ylivoimaisesti suuremman osan kuin kukaan yksikään muu sen
järjestö. Jäsenmääräänsä
suhteutettuna jopa moninkertaisesti. Täten sekä sen lähivuosien näyttävät
esilletulot, että juhlakirja- ja media-aineistot ja jopa perinteisen, toimialan
määrittelevän, nimen uusiminen tunnistamattomaksi yleisnimeksi, on kustannettu
alan yhteisestä potista. Ja kerättyään ensin leijonanosan keskusliiton
taloudellisesta tuesta, eroaa siitä ja ryhtyy aktiivisesti ajamaan yhteiskunnalle
sen radikaalia pienentämistä muilta alan järjestöiltä. Keskusliiton jäsenmaksun
säästäminen kun ei voi olla yhteiskunnan resursseista kilpailevan
separatistijärjestön eron aihe, se
kun on 50 € koko järjestöltä. Kyllä, luit oikein noin 2 promillea heidän itselleen keräämästä
vuosittaisesta jäsenmaksukertymästä. Siis sen järjestön osalta, jonka historian ja jäsenkunnan
tunnen itse paremmin.
Käytyäni läpi kyseisen järjestön jäsenluettelon, jouduin
toteamaan, että valitettavasti
kymmeniä arvostamiani alan kokenempia huippuammattilaisia on uusien päättäjien separatistisilla
ja vallanhimoisilla tavoitteilla joko viety kuin pässiä narussa, tai heille on
joko syötetty väärää tietoa, tai pidetty oikean ulkopuolella, kun tilanne on tähän päässyt. Muuten on mahdoton ymmärtää lähes sadan kunnon ammattilaisten halu ja päätös joutua uuden nimisen ja heiltä kierosti vallatun järjestönsä pelinappulana kaikkien keskusliiton jäsenyydessä hankittujen etujen ja velvoitteidenkin ulkopuolelle.
Ennustan tässä ja nyt, että kun
repimistavoitteellisten motiivit ja todellisuus selkiää aikanaan,
korvaamattomia vahinkoja koko Suomen valokuvaajakunnan tulevaisuudelle on
tapahtunut. Toivon, että keskusliiton jäsenjärjestöt pitävät jo ovensa auki järkiintyneille
paluumuuttajille, tarvittaessa vaikka muuttamalla jäsenkriteereitään ja omaa käytännön toimintaansa heidänkin erityisiin tarpeisiinsa sopeuttamalla, sillä vain sillä tiellä voidaan yhteisiä asioita edelleen
edistää.
MJK