Syksyn
bloggailuni piti alkaa vasta kun laivat ovat talviteloilla, mutta mikään
muuhan ei olekaan pysyvää kuin jatkuva muutos. Tämä yönä mielessäni pyörii koko ajan yhteiskunnan
terveyspalvelujen toivoton resurssitilanne ja sen heijastuminen apua
tarvitsevien perusturvallisuuteen. Onnellinen hän, joka ei niitä vielä
tarvitse. Tosielämän ajatuksiani viimeiseltä vuorokaudelta.
Lähdin aamulla kantasairaalaani neuvottelemaan oman
hoitosuunnittelmani
jatkoaikataulusta. Se onnistuikin toiveitteni mukaisesti siten, että
seuraavat leikkaukset tehdään vasta laivojen noston jälkeen. Tällä kertaa
vuorossa ovat molemmat kädet, joita tarvitsen laiva-askarteluun ja
kirjoittamiseen niin kauan kuin mahdollista. Käsien paikkuuseen mennee
kuukausi, jos kaikki onnistuu toivotulla tavalla. Talvelle sovitut
tekstisidonnaisuudet kirjoihini ja laivojen ensi kesäkin on siis ainakin
mahdollinen.
Aamupäivän tutkimusten päätteeksi sain kuitenkin kiireellisen lähetteen
keskussairaalamme ensiapuklinikalle, jonne siirryin puolelta päivin tuorein
dokumentein aamun koetuloksista.
Ja vastuulääkärini pyyntö pikaisista jatkotutkimuksista.
Ilmoittautumisluukulle pääsin jo puolen tunnin jonotuksen
jälkeen, joka tapahtui aulan kolean rakennustyömaan kyljessä. Sain uuden jonotuspaikan odottamaan
sisälle pääsyä. Jälleen puoli
tuntia ennen kuin hoitaja huuteli peräänsä nimillä lauman meitä omin jaloin liikkuvia ja vei meidät operaatiotilojen käytävään jossa
jakoi meille paikat siellä
oleville pyöräsängyille. Jokunen nuori taisi päästä operointihuoneisiinkin.
Minä sain paikan kirurgisen työsalin oven pielestä neljän käytävän
risteyksestä, joista kaksi vei ulos ja kaksi muuta eri
kuvantamispaikkoihin. Varsinainen
näköalapaikka toiminnan hermokeskusliikenteeseen. Siinä vietinkin sitten seuraavat tunnit iltaan asti.
Siitä ensimmäinen puoli tuntia meni pelkässä liikenteen ihmettelyssä
pyörätuoleja ja paareja tuli ja meni kaikkiin suuntiin lähes yhtenäisenä jonona
erilaisten univormujen työntämänä. Ja hoitohenkilökuntaa kiireisin askelin
yksin ja kolmen hengen ryhmissä.
Potilaat olivat useimmiten rauhallisia kuten minäkin, mutta erilaisista tuskista ja
niihin liittyvistä äänistä sain kyllä edustavan näytteen. Sängylle en ollut saanut kehoitusta
mennä makuulle, joten istuin sillä räätäliasennossa, etten pitkine koipineni estä
ohi soljuvaa ruuhkaliikennettä.
Alle tunnin odotuksen jälkeen paikalle ilmestyi kiireisen
oloinen nuorimies joka käski käymään makuulle ja paljastamaan alavatsani.
Siihen hän tökkäsi pari kertaa kysyi olenko kuumeinen ja paljonko tökkiminen
sattui sekä kauanko akuutti kiputila oli tähän asti kestänyt. Sitten hänen
puhelimensa soi, ja hän katosi paikalta siihen puhuen. Tämä tutkimus oli kestänyt paljon alle
minuutin. Siinäpä sitten makoilin ruuhkassa sädehoidon tatuoinneilla
koristeltua paljasta alavatsaani esitellen hänen paluutaan odottamassa.
Turhaan.
Noin puolen tunnin kuluttua palelin käytävän vedossa jo sen
verran, että vedin housut ylös ja
paidan alas sekä nousin taas istumaan, sillä se oli vähemmän kivulias
asento. Noin 15.30 käytävää pitkin kulki tyttö, joka
jakoi meille siinä odotteleville sairaalapeittoja kylmää vastaan. Olin
lähimpänä porrashuonetta, jossa ihmiset
kulkivat koko ajan ulkovaatteissaan, joten toimenpide miellytti minua kovasti. Ensimmäinen pieni inhimillinen positiivinen
tilanne kolkossa ja ahdistavassa
kylmässä käytävässä.
Vähän klo 16 jälkeen aloin etsiä paikkaa tarpeillani
käyntiin ja lääkitysaikani
pillerirumbaan. Sellainen löytyi viereisestä kirurgisesta hoitosalista, jossa
noin parikymmentä akuuttia tapausta odotteli toimenpiteitään tai oli toipumassa
niistä. Joku huuteli
hiljaisesti apua säännöllisesti
muutaman sekunnin välein koko sen ajan jonka olin paikalla, kenenkään sinä
aikana ehtimättä asian vaikuttaa. Oletan kysymyksessä olleenmahdollisesti
narkoosista heräämistilan. Erään vanhemman henkilön luona oli kuitenkin ihmisiä hänen voivottessaan jatkuvasti
ja niin äänekkäästi, että se kuului käytävälle asti silloin kun siinä ei ollut
muuta hälyä. Sitäkin kesti noin
tunnin.
Sinä aikana ehdin pohtia hyvin perusteellisesti, kuinka
onnellinen olin kun oma vaivani ei ollut, ainakaan toivottavasti, nopeasti
pahenevaa lajia, näin koko ajan
miten henkilökunta ponnisteli niiden auttamiseksi, joilla se ilmeisesti oli
sitä. Erityisesti lapset ja nuoret näyttivät olevan erituyisasemassa
huolenpidon suhteen. Mielestän hyvin aiheellisesti.
Vähän ennen viittä se pikadiagnoosin tehnyt nuorimies kysyi
ohi kiiruhtaessaan, onko kukaan käynyt asiaani hoitamassa ja kun sanoin ettei,
hän huikkasi käytävän toisesta päästä heillä olevan hiukan kiiretilanne.
Luonnollisesti ymmärsin sen, ja ajattelin löytyisikö jostain sellainen henkilö
jolta voisin kysyä, saanko mennä välillä kotiin hoitamaan oman lääkitykseni ja syömään päivän ensimmäistä
ateriaa. Silloin vapautuisi hoitojonossa yksi paikka sitä kiireellisesti
tarvitsevalle. Luovuin ajatuksesta, sillä se vaikuttaisi liikaa sarkasmilta
heidän todellisessa
kiiretilanteessaan, enkä halunnut häiritä henkilökuntaa.
Jälleen lähes tunnin odotusta ja siitä turhautumista. Kukaan
ei ollut kertonut minulle , mitä on tekeillä tai mihin minun pitäisi varautua. Tässä vaiheessa olisin ollut valmis lähtemään jo kokonaan
pois, ellei kunnioitukseni minua vuosia hoitaneen hienon lääkärin tänne lähettämis päätökseen olisi pitänyt
minua paikalla. Kipuisena ja palelevana.
Mietin ahdistaako minua oma tilanteeni vai havaintoni ja tuore
kokemukseni kyseisen yhteiskunnan resurssoiman yksikön kamppailusta toivotonta hoitomäärätarvetta vastaan.
Päätin jäädä katsomaan kuinka juttu päättyy.
Sairaalaretkelle lähdöstäni täyttyi jo yhdeksän tuntia, ja
aloin tosissani miettimään, pitäisikö kysyä kuinka on tarkoitus pitää odottajat
tajuissaan nestevajauksen ja ateriointimahdollisuuden puuttuessa. Onko minulla
mahdollisuus pyytää vaimoa tuomaan kotoa lääkkeitä ja eväitä jos odotus
edelleen jatkuu kauan. Keskustelin tästä mahdollisuudesta vaimon kanssa
puhelimessa, kun paikalle saapui nuori ja tehokkaan tuntuinen naislääkäri.
Hän hoiti tarvittavan tutkimuksen ja päätösenteon siinä,
illalla jo hiljaisemmalla, käytävällä nopeasti varmasti ja ystävällisesti sekä
kirjoitti nipun reseptejä
mukaaani. Lupasi että saan tulla takaisin jos hänen ohjeensa ja lääkityksensä
ei tähän akuuttiin tarpeeseen muutaman päivän kuluttua riitä. Hän myös
perusteli järkeen käyvästi, miksi niitä tutkimuksia, joita varten minut sinne
alunperin lähetettiin, ei nyt saada tehdyksi. Kipulääkitykseni määrättiin nyt kuitenkin kuusinkertaiseksi
itse käyttämääni verrattuna ja nippu kolmilääkkeitä lisäksi. Niistä olin vähän jopa mielissäni,
koska se nyt pakottaa vaimon harjoittelemaan paluuta autokuskiksi, jos akuuttia kuljetustarvetta ilmenee,
kuten nytkin oli tilanne.
Eli pääsin poistumaan ensiavusta noutamaan tulleen vaimon
kyydillä ja sudennälällä varustettuna Prisman suuntaan, sillä siellä oli
apteekki vielä auki. Ja mikä tärkeämpää, myös Mäkkäri ja Minetti. MacFiest:in ja Appalsiinijugurttijäätelön sekä ison kokiksen ääressä oli helppo
todeta kuluneen markkinointisloganin syvä totuus ”hyvä ruoka, parempi mieli”
MJK