Sanojen ja kuvien synnystä, kilpailuja ja kilpailukuvia osa 7.

 Kuvakilpailuja ja kilpailukuvia

Katsoin tarkasti  viikonloppuna SAV;n muotokuvakilpailun lähes 300 ammattilaisten osallistumiskuvaa ja yhden arvostamani ammattilaisen mestarisarjaesittelyn, sekä lehtikuvaajienkin kilvan viimeisimmät palkitut.  Vaikka ilokseni en ollut yhdessäkään jyryssä, tuli mieleeni silti monenlaisia pohdintoja.

Etten unohtaisi myöhemmin, minusta sekä pääpalkinto muotokuvakilpailussa, että toteutunut mestariarvo meni oikeaan osoitteeseen ja oikeista ansioistakin. Myös kaikki normaalit proseduurit kuvilla kilpailtaessa toteutuivat, eli kilpailujyryä  ja sääntöjä haukuttiin kisaan osallistumattomien toimesta enemmän kuin voittaneiden. Näinhän maailmassa aina on.

Tuo kaikkia tyydyttävä säännöstö ja kaikkia tyydyttävä arviointi kun on jokseenkin yhtä mahdotonta kuin neitseellinen synnyttäminen, vaikka siihenkin ymmärtääkseni etsitään edelleen keinoja.  Minunkin mielestäni kunkin tapahtuman sääntöjä pitäisi aina kehittää jokaisen käyttökerran jälkeen. Osallistuneita yhä enemmän palveleviksi.

Muutama mielestäni erittäin tärkeä asia toteutui silti jälleen:

Jokainen osallistuja on oikeastaan selkeä voittaja.  Valokuvaajana kasvaminen vaatii varmasti poikkeuksetta omien rajojensa ylittämistä ja  pyrkimistä aikaisempia parempiin suorituksiin.

Pyrkimisestä sinänsä ei ole kovin paljon iloa, ellei tuloksia mitata tai arvioida jollain järjellisellä tavalla ja saada edes suuntaa antavaa ohjausta eteenpäin vieviin jatkotoimiin.

Nyt nähdyn muotokuvakilpailun numeraalinen arviointi ei siihen mielestäni  riitä missään tapauksessa,  varsinkaan kun hyvienkään numeroiden verbaalisia perusteita ei ollut  katsojien kuultavissa.  Käsitykseni on, että nyt yhden kokeneen ja lahjakkaan mestarikuvaajan etukäteen ja arviointitilanteessa tekemä kirjallinen kuvakohtainen riittävän laaja  palaute jokaisen kilpailijan jokaisesta kuvasta antoi rittävän lisäarvon kilpailuun osallistumiselle. Palkittujen markkinointilisäarvoa tietysti lukuunottamatta.   Vaikka tämä  äärimmäisen arvokas yhden yksilön tekemä talkooponnistelu mielestäni  tilanteen pelastikin, olen edelleen sitä mieltä että ammatillista kokonaisuutta jäsenten suuntaan parantaisi vielä enemmän  myös kaikkien kuultavissa olevat tuomariston omat kommentit itse arviointitilanteessa, vaikka se olisikin kuulijoille ehkä  useamman tunnin seurantaponnistus kuin nyt toteunut lähes mykkä läpijuoksu. Ja kylmät numerot ilman perusteluja. Minun on todella vaikea uskoa, että niin rangaistus kuin kiitoskin toimisi ilman vastaanottajan ymmärtämää  perustelua.

Itse  kilpailukuvissa kummassakin mainitsemassani alan tapauksessa on se aivan oleellinen  käytöllinen ero, että toisessa on tavallisimmin pelkistettävä valokuvaajasta riippumattoman asian tai tapahtuman keskeisin olemus ja usein myös teorettinen totuus, jotka ovat kilpailumenestymisen arviointikriteerinä aivan eri asia kuin muotokuvan  ikuinen paradoksi, pitääkö tehdä hyvä vai näköinen.  Toisen voittajakuva on ollut esillä ehkä vain yhden päivän yhdessä mediassa ja toisen olisi kestettävä katsomista perhepiirissä usein jopa päivittäin vähintään yhden ihmiselämän ajan, usein merkittävästi  kauemminkin.  Toisen visualisointiin ja laukaisuun saattaa olla aikaa vain sekunteja tai jopa niiden osia, ja toisen valmistumisprosessi  suunnitteluineen ja jälkikäsittelyineen kokonaisuudessaan voi kestää jopa viikkoja ennen esittelymuotoaan. Kummankin kilpailukuvatyypin kuvaustilanteiden mahdollisuuksista ja rajoituksista puhumattakaan.  

Myös kaikkien kilpailuiden kuvasarjojen samatkin nimet tarkoittavat eri yhteyksissä täysin erilaisia asioita ja myös niihin  liittyviä toisilleen täysin vieraita  arviointiperusteita.  Kummankin kilpailun voittajakuvat nähneenä ja niitä pohtineena olen varma vain yhdestä selkeästä osallistumisvalinnasta. Jokapäiväisen peruskuvan lähettäminen kilpailuihin on kaikkien osapuolien ajan haaskausta, vaikka sillä kisan järjestäjä saisikin lisää taloudellista voimaa järjestelykustannuksiin. Kuvien tulisi mielestäni olla sellaisia, joihin osallistuja on satsannut kaikki kyvykkytensä ja tavoitteensa ihan maitohapoille asti. Ja  oikein mielellään jonkin, mielellään kokeneemman valmentajan arvioinnin osallistumiskelpoisuudesta. Silloin säästyisi todella paljon yhteisen ajan tuhlausta ja sen jälkeistä kilpailijan menestymättömyyden mielipahaa. Olen jokseenkin varma, että jokaisen kuvalliseenkin menestykseen tosissaan ja pitkäjänteisesti pyrkivän ulottuvilla on sopiva mentori tai vastaava jonka kautta kehittymisen tie ainakin selkeästi helpottuu.

Tästäkin asiasta oli nyt näkemässäni kilpailussa palkittujen joukossa jälleen useita sen osoittavia esimerkkejä. Toivottavasti tällä kertaa palkitsemattomat ottavat tämänkin mahdollisuuden ahkeraan käyttöön menestystä kilpailufoorumilla kaivatessaan.

Mielestäni  kaikkiin kilpailuosallistumisiin olisi hyvä suhtautua hyvin urheilijamaisesti. Siihen valmistaudutaan äärimmäisen vakavasti ja pitkäjännitteisesti, jopa raivokkaasti ponnistellen, suunnitellen ja rajattomasti aikaa sekä energiaa ja usein varojakin käyttäen.  Ja sitten itse tapahtuman jälkeen, täysin sijoituksesta riippumatta, todeten varsin iloisesti  ”näin tänään ja nyt on suunnattava seuraavaan koitokseen”.  Mielestäni kuvaajankin on tajuttava  sen varsinaisen hyödyn olevan juuri se valmistautumisvaihe ja mahdollinen kilpailumestys ihan tervetullutta bonusta. Jonka saavat vain ne, jotka ovat valmistautumiseen sijoittaneet eniten hikeä ja henkistä pitkäjännitteistä ponnistelua. Ja myös harjoitelleet kokemaan pettymyksiä niistä lamaantumatta.

Se vanha totuus, että poikkeavia tuloksia on mahdollista saaada vain poikkeavin ponnisteluin, osoitti  taas paikkansa pitävyytensä.

MJK

Sanojen ja kuvien synnystä, valokuva vai valintakuva osa 6 B.

 Osa 6 B.

Koska saamassani palautteessa blogista 6 kaivattiin  todellisia esimerkkejä jäsentelyyni käsitteistä valokuva/valintakuva,  seuraavassa niitä keskeisiä seikkoja, jotka mielestäni  räikeimmin jakavat kuvalliset kameralla tallennetut teokset jompaan kumpaan kategoriaan.  Kuvaesimerkit jätän edelleen pois, henkilökohtaisiksi ehkä koettavia kannanottoja välttääkseni. Mutta teen tässä parhaani verbaalisen havainnollistamisen keinoilla.

Seuraavassa  näitä ominaisuuksia mieleen tulleessa järjestyksessä.  Ainakin nämä asiat ovat todella helposti ja yksinkertaisesti  arvioitavissa  mistä tahansa kuvasta.

-       Valintakuvasta ei ole löydettävissä minkäänlaista  luonnollista tai edes loogista valon suuntaa, vaan sen valoilmaisu ja –kerronta on vain muodotonta sotkua. Tämä ilmenee  yleensä siten, että aiheen tai edes kuvaajan paikkaa ei ole mitenkään valittu, esimerkiksi miljööolosuhteissa ottamalla huomioon paikassa vallitsevia olosuhteita, kellonaikoja, valaisulähteiden vaikutusta, värilämpötilöja, valon suuntia ja voimakkuuksia. Ilmiö on siis sama, kuin jos kirjailija  kirjoittaisi tarinansa rungon, sitten leikkaisi jokaisen sanan erikseen ja yhdistäisi sanat uudelleen lauseiksi ja tarinoiksi täysin randomissa järjestyksessä.  Kaikki ainekset ovat siis samat, mutta tarina itsessään yhtä siansaksaa.  Kukaan toimittaja ei nimellään antaisi julkaista sellaista, mutta valintakuvaajallahan ei ole vastaavia oikeuksia sen jälkeen kun on toimittanut  sellaisen kuvan tilaajalleen. Siksi mielestäni niitä ei edes tule synnyttää. Yksi tyypillisimmistä  lehtikuvituksissa tähän johtavista ilmiöistä näyttää olevan se, että mitään kuvausohjausta tai edes lisävaloja ei käytetä,  se kun ei tunnu olevan muodissa. Kirjailijapuolella tämä tarkoittaisi sitä että käytössä olisi vain kaksivuotiaan sanavarasto ja siinä pitäytyminen olisi jotenkin kunnioitettavaa.  Minun mielestäni  alkeellista ja tyhmää. Mutta  yleisessä käytössä valintakuvaajilla. Niin miljöössä, kuin studio-olosuhteissakin. Valitettavasti.

-     Valintakuvista puuttuu siis myös jokseenkin kokonaan valoilmaisulle ominainen looginen ja harkittu muoto- ja kontrasti-ilmaisu.   Eli  vaikka  aiheen muoto muuttuu, sen eri tasossa olevien osien valaistus ei muutu, eli se ei tuo millään tavalla esiin  kolmiulotteisuutta. Ei tummuuden muutoksella, ei varjoilla, ei valon värin tai värilämpötilan gradaatiolla tai millään muullakaan kolmiuloitteisuutta havainnollistavalla  valo-tai valaisuvalinnalla.    Myöskään tavoitteellista vaaleuden ja tummuuden kontrastia ei valintakuvista ole juurikaan havaittavissa, eli  pääaihe uppoaa tummuusasteeltaan  jokseenkin totaalisti taustaan tai omiin, mutta eri tasossa oleviin muotoihinsa.  Silmiä siristäen, eli katselutilanteen valaistustasoa pudottaen se latistuu siis lähes tasaharmaaksi massaksi.  Samoin valintakuvista puuttuu ihan säännönmukaisesti  valon kontrastien eroilla saavutettavissa oleva kontrastisuus, eli pääasioiden korostaminen voimakkaamaalla kontrastilla tai edes terävyyserolla kuin taustalle jäävissä ja sinne tarkoitetuissakin alueissa.   Verrattuna jälleen sanailmaisuun, valintakuva on kuin tautofoniaa täynnä oleva tarina, joka kertoo kyllä asian, mutta jota kukaan ei jaksa lukea loppuun. Ja jossa mikään keskeinen osa tarinasta ei korostu sivuseikkoja  tärkeämmäksi.

-       Valintakuvan varjot ovat sekä muodoiltaan hallitsemattomia, että sijainniltaan  vain puhdasta kerrontaa ja viestiä sekoittavia.  Olen aina sanonut, että kyllä kuka tahansa saa aikaan, ainakin koulutuksen jälkeen, valaistun kuvan, mutta  valokuvaajan tuntee vasta varjon hallinnasta.  Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että valintakuvan  varjot ovat tummuudeltaan, muodoltaan, reunoiltaan ja heittosuunniltaan  täysin sekä hallitsemattomia  että suunnittelemattomia ja  kerronnallista tavoitetta  vailla. Eli valokuvailmaisun täysin keskeinen ilmaisukeino on selkeästi jätetty kokonaan huomioimatta.  Ei siis ymmärretty tai osattu.  Verbaaalipuolelta ilmiö voisi olla havainnollistettavissa vaikka siten, että  kirjailijan luoma elävä ja selkeä teksti esitetään auditiivisesti  painottaen sen volyymeja ja ääni-ilmaisua täysin sattumanvaraisesti.  Jolloin  sen laadusta ja tyylikyydestä ei ole jäljellä mitään.

-       Valintakuvan ainoaksi kuvalliseksi ilmaisukeinoksi on siis tunnistettavissa, nimensä mukaisesti, vain valinnat sommittelun ja laukaisuhetken suhteen. Hyvällä onnella nekin saattavat riittää kuvan tavoitteellisen viestin kömpelöön välittämiseen, mutta sellaisten valintakuvaajien, jolta puuttuvat nuo edellä esitetyt osaamiselementit, nämäkin valinnat  koostuvat yleensä siitä, että kuvat on otettu pääsääntöisesti seisovan kuvaajan silmän korkeudelta ja mitään perspektiivin tai liikkeen ominaisuuksia hyödyntämättä.  Puhumattakaan sisältöön vaikuttavista sommitteluelementeistä, esimerkiksi tärkeyssommittelusta, tai värisommittelusta.  Verbaalisen puolen esimerkillä havainnollistettuna tällainen kerronta voisi olla vaikka sellaista, että siinä on siis käytössä vain substantiivit ja nekin vain perusmuodossaan ja kaikki muut kielen sanaluokat  ja sijamuodot sekä sanajärjestyksen vaikutus käyttämättä.

Edellisen blogini synnyttämässä keskustelussa tuli esiin, erään päätoimiseksi videotaiteilijaksi siirtyneen mestaritason valokuvaajan tuomana,  myös minulle uusi mutta erinomainen kuvasisällöllinen kahtiajako  kuvituskuvat/huvituskuvat, joissa jälkimmäiset tarkoittavat sellaisia sivuntäytteitä, jotka eivät tuo mitään lisää tietoa,  tunnetta tai näkökulmaa  saman aiheen verbaaliseen osuuteen. Vaikka juuri sehän olisi ollut keskeinen peruste siihen, että valokuvaajaa on tarvittu kuvittajana.  Mutta tyytynyt rooliinsa huvittajana.  Kysymyksessä on siis tämän valintakuvan vähintään veli.

Tämä uusi yhdistelmä on minusta niin hyvä jäsennys, että varmaan palaan siihen myöhemmin.  Siihen liittyvää lähestymistapaa olenkin jo yli vuoden harjoitellut eräässä muussa kuvaprojektissani, jonka työnimi on ”masan kikat ja mokat”. Sekin valmistuu aikanaan ellei aikani sitä ennen lopu.

MJK

Kuvien ja sanojen synnystä, valokuvat vai valintakuvat. osa 6.

Valokuvat vai valintakuvat ?

Olen viettänyt lähiaikoina rajattoman määrän tunteja terveydenhuoltojärjestelmän odotussaleissa. Tänäkin keväänä merkittävästi useammin kuin perhe ruokaostoksilla. Siksi minulle on nyt syntynyt varsin selkeä kuva useiden kotimaisten aikakausilehtien  valokuvatarjonnasta ja sen yllättävästä laaduttomuudesta.  Sen pohtimiseksi oli kehitettävä uusi käsitesana, ”valintakuva”.

Joskus  on jonkun asian havainnollistamiseksi ollut pohdittava lyhyt ja pelkistetty uusi käsite.

Tunnetuimpia sellaisia käsitesanoja tai niiden yhdistelmiä, joissa oletan olleeni ensimmäisiä käyttäjiä ovat esimerkiksi, ”visuaaliviestintä”, ”näyttökuva ja käyttökuva”, ”valokuvaajan kuolemansynnit”, ”jokipoliisivalo”, ”shakkilautasommittelu”.  Jos joku muu on mielestään näiden sanahirviöiden todellinen isä tai äiti, suon sen kyseenalaisen kunnian hänelle ilolla.

Nyt on aika ja selkeä perustekin valita, ainakin omaan sanavarastooni, sellainen uusi käsiteyhteys kuin ”valintakuva”.   Siksi ettei oikeita valokuvia edes verrattaisi sellaisiin valokuvallisiin epäsikiöihin, joista surullisen suuri osa eräiden lehtien kuvitusaineistosta muodostuu. En tällä tarkoita, että sitä ilmenisi vain siellä, mutta tuhansia lehtikuvituskuvia ajatuksella lähiaikoina katsoneena se juuri viritti nyt pohtimaan näitä käsitteitä.

Minulle valokuva on aina tarkoittanut sellaista kuvallista teosta, joka on taltioitu kameralla ja jonka kertovan sisällön varsinaisena rakennuselementtinä ja viestin parantajana on valon avulla saavutettu viestinnällinen ja tunteellinen tavoitteen maksimointi, tai edes pyrkimys siihen. Siis täysin siitä riippumatta siitä, onko kysymyksessä organisoitu ja suunniteltu valaisu vai olemassa jo ilman valokuvaajan toimia oleva valaistusolosuhde. Kummastakin on maailmassa lukemattomia erinomaisia klassisia esimerkkejä, joista on syntynyt koko valokuvataiteen käsite, merkitys ja maine. Mielestäni se huippuryhmä on aina nimenomaan ja vain valoilmaisun ymmärryksen ja sen soveltamisen tulosta.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että valokuvataiteen ainoa elementti olisi vain valon tekeminen tai näkeminen, mutta  ilman sen tavoitteellista osuutta valokuvateoksessa, kyseessä on vain mikä tahansa koneellinen  dokumentti, jonka  syntymässä ei ole valokuvaajalla mitään osuutta.  Pelkkä ainutlaatuinen aihe tai tapahtuma ei minusta oikeuta luopumaan valollisen kerronnan pyrkimyksestä, vaikka luonnollisesti siihen ei aina ole mahdollisuutta.  Paitsi   että se mahdollisuus on aina ns. tilatuissa ja suuunitelluissa kuvissa, joista tässäkin tilanteessa on kysymys.

Tämän edellä määrittelemäni valokuvakäsitteen täydellisenä vastakohtana olen nyt odotussaleissa istuminani tunteina löytänyt kokonaan toisen kuvatyypin, josta käytän tästä lähtien nimeä valintakuva.  Sen tekninen toistettavuus käyttää valokuvatekniikan keinoja, mutta sillä ei ole mitään tekemistä valon kanssa.  Ellei sellaiseksi lasketa myös sitä,  ettei siinä ole mitään muuta valon ominaisutta käytetty kuin sitä, että lukseja on ollut riittävästi kuvajaisen tallentumiseksi. Ja myös siinä on kuvausta varten tehty etukäteis- ja aihevalintoja ja käytetty aikaa, sekä saatu korvaus lopputuloksen synnyttämisestä. Joka sitten on median keinoilla levitetty saastuttamaan visuaalisesti elinympäristöämme.

Valintakuva on siis määre sellaisesta kuvasta, joka on tallennettu kyllä kameralla, mutta sitä tehdessä on valokerronnan sijaan käytetty vain valintoja ja niitäkin lähinnä vain rajauksen ja laukaisuhetken  suhteen.  Eli kaikki valokuvaajan käytettävissä olevat keinot  kuvan visuaalisuuden, kerronnallisuuden tai esteettisyyden  tehostamiseksi on jätetty  unhoon.  Seurattuani nyt  kyllin laajalla otannalla aikakausilehtien kuva-aineistoja, mielipiteeni on tosin se, että, tekijöiden nimistä päätellen, usean  kuvallisen median julkaisijan  nykyinen rekrytointityöskentely on suorastaan erikoistunut jättämään valollisesti ja visuaalisesti  lahjakkaat  kuvantekijät kokonaan oman toimintansa ulkopuolelle, ja valinnut  vain valokuvauksellisesti ala-arvoisiin suorituksiin motivoituneita tai kykeneviä.   Luonnollisesti poikkeuksiakin löytyy, mutta mielenkiintoista on oikeiden valokuvaajien kertyminen  jopa samankin mediatalon vain määrättyihin lehtiin.  Joissakin kuvapainotteisissakin julkaisuissa  osoittautui säännöllisesti mahdottomaksi löytää sieltä yhtään valokuvaa, vaikka heidänkin kuvituksensa on toteutettu lähes 100 prosenttisesti  kameralla.  Löydettävissä oli siis vain visuaalisesti kelvottomia valintakuvia.  Onhan sekin yksi valinta, mikään ei poikennut  linjasta, jolloin muiden surkeus olisi havainnollistunut.

Jotenkin minusta on aivan käsittämätöntä se, että samankin kustantajan julkaisemista lehdistä joissakin  kuvantekijät ovat vailla alkeellisintakaan visuaalista kykyä,  tuottaen poikkeuksetta vain valintakuvia ja toisessa julkaisussa  pääsääntöisesti valokuvaajien tuottamia asiallisia ja tunnelmallisiakin valokuvia.  Ilmeisesti näissä julkaisuissa kuitenkin toimitaan työmarkkinapoliittisesti yhdenmukaisilla  sopimuksilla tai alan työehtosopimuksen mukaisesti  yhdenmukaisella palkalla.   Siis roskaa tai laatua samoilla kustannuksilla.  Onko  vastuussa tämän kaltaisesta kuvanjulkaisupolitiikasta  ne kuvia tilaavat henkilöt, joilla ei ole mitään edellytyksiä kuvien lukemiseen ja valintaan tai niiden laadun ymmärtämiseenkään.  Mahdolliset olosuhteet tai journalistiset rajoitteet eivät tätä selitä kun kysymyksessä on tässä tapauksessa nimenomaan selkeästi suunnitellut ja tilatut kuvituskuvat.

Ajattelen kauhulla sellaisten valokuvaaja  ammattinimikkeellä palkattujen nuorten ihmisten uran jatkoa kuvallisen kentän kovenevassa kilpailussa, jotka ovat jo nyt selkeästi totutettuja ansaitsemaan leipänsä tuottamalla koko valokuvamaailman ulkopuolisia valintakuvia niiden tilaajan hyväksyminä.   Heillä ei ole jatkossa mitään selviytymisen välineitä  silloin jos heiltä tilataan jonkun todellisen ammattitaitoisen ostajan toimesta valokuvia.  Entä tämän saman  ryhmän vaikutusta koko ammattikunnan arvostukseen ja siinä vastuullisesti toimivien asemaan. 

Vaikka olenkin tullut nyt olosuhteiden vaikutuksesta  keskittyneeksi tässä asiassa vain lehtikuvituksiin, olen kyllä surullisen tietoinen siitä, ettei tämä valintakuvaongelma koske pelkästään liian useaa medioihin aineistoa tuottavaa  valintakuvaajaa.  Myös muiden osa-alueiden kuva-, ja kuvaajamassoista löytyy järkyttävän lukuisasti esimerkkejä samasta syndroomasta.  Siksi toivotan oikeille valokuvaajille voimia ja sitkeyttä ponnistella valokuvaajan tärkeimmän kehittymisveturin, vaativan ja paskamaisen asiakkaan, johdattelemana  yhä valollisempiin kuviin. Nuo valintakuvat tuleekin minun mielestäni jättää yksinoikeudella  niille julkaisijoille, joiden sopimuspolitiikka  ja kuvia tilaavien ammattitaidottomuus pitääkin oikeat valokuvaajat poissa heidän yhteistyökumppanuudestaan.

MJK