Erään ystäväni tuore blogiteksti elämän tarkoituksesta eilen, uudenvuoden aattona, herätti minussa niin aktiivista omaa pohdintaa, että yökin meni lähes koirien kirkonmenoille. Tämä kirjoituspuoli tosin jäi iltaan ja supistuikin siihen, kun sain ulkotyöt pois häiritsemästä. Mutta useampiosainen pohdinta tästä aihepiiristä lienee silti tulossa.
Varsin puutteellinen tosin, sillä jo ajatusten siirtäminen verbaaliseen muotoon saa ne haalistumaan lähes mitäänsanomattomiksi. Jos niihin voitaisiin lisätä auditiivinenkin painotus tekijänsä äänellä, viestintäarvo moninkertaistuisi, ilmaisijansa visuaalisen läsnäolon tuomasta vielä elävämmästä tehomahdollisuudesta puhumattakaan. Ja silti viesti olisi vain varjo sitä edeltäneestä ajatusrakennelmasta.
Minusta se, miten tarkasti kirjoitettu tekstimuoto välittää tekijänsä ajatukset, ei itse asiassa ole kovin tärkeätä, ellei tekijä ole koko ihmiskunnalle merkittävä visionääri ja armoitettu sanavirtuoosi.
Minusta on lohdullista ajatella, että meille tavallisille pohdiskelijoille suurin merkitys onkin juuri se että olemme itse omassa todellisuudessamme jäsennelleet ja formuloineet itsellemme uudet ajatukset edes mielessämme.
Kaikki ihmisen ajatteluprosessi kun mielestäni tapahtuu poikkeuksetta sanoilla, joten se niiden latistettu ja sääntöihin tai puhtaisiin lauserakenteisiin sidottu toistaminen ei enää olekaan niin tärkeätä.
Edes lukijoilleen, joille se prosessi menisikin käänteisesti, eli ensin on kirjoitettu sana ja sitten vasta illuusio sen alkuperäisestä ajatuksesta, joka ei luonnollisesti enää olekaan sen edeltävän ajatuksen kaltainen. Ehkä hyväkin juuri niin, koska ihmisen kuulemasta viestistä hyvin suuri osa ei olekaan lähettäjältään kotoisin, vaan vastaanottajan oman elämänkokemuksen projektiota. Jopa faktapohjaisissa tarinoissakin. Jokainen kuulee siis niissäkin erilaisen totuuden.
Ystäväni jäsenteli blogissaan mielenkiintoisesti elämän tarkoituksen ja rakkauden olemusta ja niiden keskinäisiä suhteita omassa todellisuudessaan. Myös ja erityisesti sen sovittamista nykyiseen visuaaliseen maailmaansa ja jopa valokuvatuotantoonsa. Siihen osaan eli rakkauden ja kuvanteon suhteisiin omassa käsitemaailmassani palaan itsekin laajemmin jossain seuraavista omista blogipäivityksistäni tämän kevään sarjassa. On se sentään oman messunsakin arvoinen, vaikka vielä työstövaiheessa.
Tällä kertaa minulle konkretisoitui selkeästi oman ajan ja rauhan merkitys kirjallisen prosessin edistäjänä. Monenlaista kuvaa voi mielestäni laadukkaastikin tehdä jopa sosiaalisessa kanssakäymistilanteessakin samanaikaisesta musiikin kuuntelusta puhumattakaan.
Sekä sähköisesti että manuaalisesti.
Siten yksin elettävä sairasloma ja jopa lähiperheettömyyskin saa aivan uudenlaisen potentiaalin.
Vaikka sellainen tilanne ei kenenkään toivomuslistaan varmaan kuulukaan.
Ja yritän löytää riittävän rauhoitusajan muilla keinoin.
Oman kaikilta muilta rauhoitetun työtilan merkitys oikeille kirjailijoille on kyllin selvästi havainnollistunut minullekin menneenä vuonna, vaikka vasta muutama kymmentä tarinaa on paperilla. Mutta syntyneinä siis muun puuhailun väleissä. Kuvituksien kanssa sensijaan on mahdollista työskennellä lyhyempinäkin pätkinä, kunhan saa varattua niille riittävät tekniset olosuhteet ja materiaalit. Tänä vuonna raivaan aikaa ainakin tämän nyt vasta tajuamani rauhoitusmetodin kokeilemiseen muutaman kirjoitus/kuvitus session pohjaksi.
On todella mielenkiintoista verrata sitten kyseisen metodin vaikutusta kerronnan laatuun.
Niin kokonaisvaltainen pään sisäinen prosessi kuin uuden tekstin tuottaminen on, vaatii minusta joka kerralla sekä parin rauhoitetun tunnin orientoitumisen että tunnetunnistukseen tähtäävän virityksen jollain itselleen sopivalla menetelmällä, musiikilla, lukemisella, omalla rytmillä liikkumisella tai vastaavalla ennenkuin tolkullista tekstiä alkaa syntyä. Ainakin kokemattomalle. Lisäksi minä tarvitsen sekä lepo- että päänjäähdytystaukoja ja sokeritasapainon varmistusta kirjoitussession kestäessä. Ilman vähintään puolen päivän organisoitua rauhoitusaikaa ei minusta kokemusperäisesti kannata kirjoitustuokiota edes aloittaa, koska tulos muistuttaa silloin liikaa tätä nyt lukemaasi, jos jatkoit tänne asti.
Uskon silti edelleen vankasti sanojen käyttö taidon jatkuvaan kehittymiseen, kunhan pidän kiinni ainakin seuraavista asioista;
- En kirjoita asioista joita en tunne läpikotaisin tai joihin en itsekään usko.
- Kunnon faktapohjainen luonnossuunnitelma rungoksi, johon voi kiinnittää rajattoman määrän hetkellisiä yhden kirjoitussession vaatineita tuokiokuvia ja detaljeita, ja ne puolestaan rakennettuina tunteella. Sama rakenne kuvituksissakin. Ja elämässä.
- On tärkeämpää olla innokas kuin lahjakas, vaikka jälkimmäinen helpottaisi useaa asiaa kovasti
- Harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua………
Kirjoittamisiin……… MJK